Author: Migrant Tales

Kirjoittaessani Suomen lukua European Islamophobia Report 2024 -raporttiin haastattelin imaamia, joka esitti pysäyttävän havainnon: välinpitämättömyytemme Gazan sotarikoksia ja kärsimystä kohtaan heijastuu siihen, miten kiristämme maahanmuuttopolitiikkaa ja toteutamme leikkauslinjaa. Hänen mukaansa molemmat ilmiöt kumpuavat samasta juuresta – huolestuttavasta sosiaalisesta turtumisesta ja kasvavasta vieraantumisesta toisten kärsimystä kohtaan.

Kiristyvä maahanmuuttopolitiikka tuo epävarmuutta monille Suomessa asuville maahanmuuttajille. Jos hallituksen tavoitteena on tehdä maahanmuuttajista aktiivisia kansalaisia ja yhteiskunnan täysivaltaisia jäseniä, mielestäni valitut keinot vievät kehitystä päinvastaiseen suuntaan. Esimerkiksi maasta poistamisen uhka työttömäksi joutuessa, kansalaisuuden saamisen ajan pidentäminen viidestä vuodesta kahdeksaan sekä pysyvän oleskeluluvan ehtojen kiristäminen ovat esimerkkejä tiukennuksista, jotka vaikeuttavat kotoutumista ja horjuttavat luottamusta.

Yksi eduskunnan häpeällisimmistä päätöksistä oli niin sanotun rajalain hyväksyminen ja jatkaminen. Laki sivuuttaa turvapaikanhakijoiden ihmisoikeudet ja heikentää oikeusvaltion periaatteita.

Sosiaaliturvaleikkaukset osuvat nekin monin tavoin maahanmuuttajiin. Vielä huolestuttavampaa on kuitenkin se, että ne ruokkivat epäluuloa ja vahvistavat mielikuvaa, ettei maahanmuuttajiin voi luottaa. Tällöin kiristyvä maahanmuuttopolitiikka näyttäytyy hyväksyttävänä, vaikka todellisuudessa se lisää jakolinjoja ja vaikeuttaa yhteiskuntaan kiinnittymistä.

Tätä välinpitämättömyyttä ruokkivat media, poliittinen johto, hallitus ja oppositio sekä lähes täydellinen yleisön hiljaisuus. Missä ovat pääkirjoitukset, jotka tuomitsevat rakenteellisen rasismin?Missä ovat poliitikkojen aidot vetoomukset tulitauon puolesta, kun samaan aikaan käymme asekauppaa Israelin kanssa?

Kuinka kauan joudumme kuuntelemaan tyhjää hokemaa Israelin oikeudesta puolustaa itseään? Tai pääministeri Petteri Orpon väitettä, että hallituksen antirasistinen ohjelma todistaa, ettei Suomessa ole sijaa rasismille – vaikka perussuomalaiset toistavat äärioikeistolaisia väitteitä, kuten “väestönvaihtoteoriaa”, ja puhuvat vähemmistöistä, kuten ei-kantasuomalaisista ja muslimeista, ikään kuin nämä eivät olisi tervetulleita Suomeen?

Nämä ilmiöt ruokkivat toisiaan. Kun emme tunne empatiaa ulkomailla tapahtuvaa kärsimystä kohtaan, on helpompi sulkea silmät myös kotimaan epäoikeudenmukaisuudelta. Halu välittää, erityisesti haavoittuvimmista – kuten vähemmistöistä ja turvapaikanhakijoista – on elintärkeää jokaiselle demokraattiselle yhteiskunnalle. Silti moni on oppinut sulkemaan tunteensa. Annamme epäoikeudenmukaisuuden ja julmuuden valua ohitsemme kuin veden hanhen selästä.

Hanhien höyhenet hylkivät vettä, koska ne erittävät rasvaa ja niiden sulkarakenne on ainutlaatuinen. Meidän yhteiskunnassamme tätä “rasvaa” ovat kieltäminen, syntipukkien etsiminen, epäinhimillistäminen, vieraantuminen ja haluttomuus katsoa kärsimystä silmiin. Ajan myötä sydämemme voivat muuttua yhtä vedenpitäviksi – suojautuen empatialta, oikeudenmukaisuudelta ja inhimillisyydeltä.

Martin Niemöller (1892–1984) varoitti meitä kuuluisassa runossaan:

“Ensin ne tulivat hakemaan sosialistit, enkä puhunut mitään, koska en ollut sosialisti… [–] Sitten ne tulivat hakemaan minut, eikä ollut enää ketään, joka olisi puhunut puolestani.”

Yksi tämän päivän Suomen räikeimmistä epäoikeudenmukaisuuksista on se, miten kohtelemme turvapaikanhakijoita ja näkyviä vähemmistöjä, erityisesti muslimeja. Viime viikon A-studiossa nähtiin jälleen esimerkki siitä, miten muslimeja kohdellaan julkisuudessa. Perussuomalaisten varapuheenjohtaja Teemu Keskisarja kohdisti ohjelmassa kovaa kritiikkiä islaminuskoisiin ja viittasi puheenvuorossaan väestönvaihtoteoriaan. Keskisarjan mukaan ”pidot eivät parane väkeä vaihtamalla, pikemminkin päinvastoin – siivot suomalaiset pidot muuttuvat kehitysmaalaiseksi sikalaksi ja verilöylyksi”.

Sisäministeri Mari Rantanen lupasi hallituskautensa alussa “paradigman muutosta” maahanmuuttopolitiikkaan. Mutta jos tuo muutos perustuu pelkoon ja epäluottamukseen – kuten se selvästi tekee – millaista yhteiskuntaa olemme rakentamassa? Osallisuuden edistämisen sijaan nämä lait luovat esteitä yhdenvertaisuudelle.

Yhdysvalloista moniin EU-maihin olemme saaneet kokea, miten tuhoisaa polarisoiva politiikka voi olla, mutta meidän ei pidä vajota epätoivoon – juuri sitä toivovat ne, jotka hyötyvät jakolinjoista ja vihasta.

Kotimaassani Argentiinassa, jossa sotilasvallankaappaukset olivat arkipäivää nuoruudessani, meillä oli sanonta: Nada malo dura cien años – “Mikään paha ei kestä sataa vuotta”.

Mikään ei ole ikuista, ja tämäkin menee ohi.

Lue alkuperänen kirjoitus tästä.