Suomen itsenäisyyspäivää; Maalle, joka antaa rauhaa, toivoa ja saa jokaisen maahanmuuttajan tuntemaan olonsa kotoisaksi. Tänään on päivä, jolloin Suomi juhlii jälleen sydämessään syttyvää hiljaista vapauden liekkiä; päivä, jolloin metsien hiljaisuus, lumen valkoisuus ja järvien tyyni sinisyys kuiskaavat yhdessä itsenäisyyden merkityksen.
Tällaisena päivänä tuntuu, että jopa kylmä ilma puhaltaa jalommin… Aivan kuin maa hiljaisella arvokkuudella muistuttaisi meitä siitä, että vapauden saavuttaminen ei ole aina helppoa ja sen on aina pysyttävä kansakunnan kallisarvoisimpana omaisuutena.
*Ohjaaja, kirjoittaja ja runoilia Arshiya Nasser on kotoisin Afganistanista ja asuu tällä hetkellä Suomessa.
Se oli iltapäivä ja taivas oli pilvessä. Isäni oli tullut aikaisin kotiin. Kaikki kaupungissa olivat järkyttyneitä ja surullisia. Ihmiset halusivat lähteä pois kaupungista mahdollisimman nopeasti, koska he uskoivat, että hallitus kaatuisi pian. Talibanit olivat jo lähellä Kabulia ja etenivät kohti pääkaupunkia. Siksi isäni oli tullut aikaisin kotiin, jotta voisi pitää huolta perheestään. Hän kuunteli radiota, josta tuli uutisia.
”Talebanit ovat vallanneet Kabulin läheisiä alueita. BBC\:n mukaan Afganistanin hallituksen joukot ja Taliban käyvät parhaillaan taistelua. Talibanin taistelijat etenevät kohti Kabulia.” Isäni kääntyi äitini puoleen ja sanoi: “Vie lapset varastoon ja pysykää siellä. Minä menen hakemaan Maryamin. Kadut eivät ole enää turvallisia, ja tilanne kaupungissa on kuin sota. Älä avaa ovea kenellekään.” Maryam oli isosiskoni. Hän oli 15-vuotias ja oli mennyt ompelukouluun. Isä oli huolissaan hänestä. Isäni lähti kiireesti ulos, ja minä, pikkusiskoni ja äitini menimme varastoon. Varastomme oli pieni huone kahden muun huoneen välissä. Sitä ympäröivät paksut seinät. Se oli kuin suojahuone – turvallinen ja vahva. Siellä oli vanhoja tavaroita ja paljon muistoja. Äitini istui hiljaa tuolille pienen ikkunan viereen, otti esiin kirjan “Pikku prinssi” ja alkoi lukea sitä meille ääneen. Aina kun tällaisia hätätilanteita tuli, äitimme yritti rauhoittaa ja viihdyttää meitä lapsia. Hän kertoi meille satuja, jotta emme ymmärtäisi, mitä ulkona, aikuisten maailmassa, oli meneillään. Joskus hän luki kirjoista, joskus lauloi meille, ja toisinaan kertoi onnellisia muistoja menneisyydestä.
Tällä kertaa hän myös kertoi elämästään – siitä, miten hän tapasi isämme ja miten he menivät naimisiin. Äiti halusi pitää meidät yhdessä ja suojassa. Hän ei halunnut, että ymmärtäisimme, mitä ulkona ja kaupungin ympärillä tapahtui. Sinä iltana äiti luki meille kohdan kirjasta: Siskoni nojasi päätään äidin syliin ja minä tuijotin äidin huulia, kun hän luki. “Aikuiset rakastavat numeroita. Kun kerrot heille uudesta ystävästäsi, he eivät koskaan kysy: ‘Millainen hänen äänensä on? Mitä leikkejä hän rakastaa? Kerääkö hän perhosia?’
Ei, he kysyvät: ‘Kuinka vanha hän on? Kuinka monta sisarusta hänellä on? Paljonko hän painaa? Kuinka rikas hänen isänsä on?’ Ja vasta näiden jälkeen he kuvittelevat tuntevansa hänet. Mutta lapset ymmärtävät sydämellään. Heille riittää laatikko, jossa on nukkuva lammas tai tähti, jota voi öisin katsella ja uneksia. Minäkin katson öisin tähtiä. Koska yksi niistä on kotini. Ja jos sinusta tulee ystäväni, silloin sinäkin katsot tähtiä ja näet ne hymyilevinä – koska minä hymyilen yhdellä niistä.” Samassa kuulimme pihalta Maryamin ja isämme äänen, kun he palasivat kotiin. Se yö oli pelottava. Kuulimme ohjusten ja taistelujen ääniä sekä läheltä että kaukaa. Me pysyimme koko yön varastossa. Kun aamulla heräsimme, kaikki oli hiljaista. Emme tienneet, mitä kaupungissa oli yöllä tapahtunut. Isä meni ulos ja kuuli ihmisiltä, että hallituksen joukot olivat onnistuneet pysäyttämään Talibanin etenemisen. Kun isä palasi kotiin, hän sanoi:
“Ilmeisesti hallituksen sotilaat ovat saaneet Talibanin pysähtymään. Ehkä he vetäytyvät nyt. Ainakin toistaiseksi on rauhallista.” Samana päivänä Maryam meni ostoksille ja äiti oli keittiössä valmistamassa lounasta. Me lapset olimme isän työhuoneessa. Muistan sen hetken, kun taistelut alkoivat taas ja kuulimme ohjusten ääniä läheltä ja kaukaa. Se oli kuin uusi sota olisi alkanut. Yhtäkkiä kuului valtava räjähdys. Koko paikka täyttyi savusta ja pölystä. Me lapset ja isä heittäydyimme lattialle. Kaikki ikkunat särkyivät ja lasinsirut lensivät ympäriinsä. Isä juoksi heti huutaen keittiöön. Ohjus oli osunut meidän keittiöömme. Savun ja pölyn keskellä ei nähnyt mitään. Hetken kuluttua naapurit tulivat apuun lapiot ja hakut käsissään. He alkoivat raivata raunioita. Värisevin käsin he vetivät äidin ruumiin esiin sortuneen katon alta. Isä ei itkenyt. Hän vain istui maassa, katsoi vaimonsa elotonta kättä. Äidin kädessä oli vielä puoliksi leikattu sipuli, jota hän oli juuri kuorimassa – hän oli tekemässä meille ruokaa…
*Ohjaaja, kirjoittaja ja runoilia Arshiya Nasser on kotoisin Afganistanista ja asuu tällä hetkellä Suomessa.
