– Antero Leitzinger, VTT, tutkija Maahanmuuttovirasto
Luonnossa kaikki virtaa, mikään ei pysy muuttumattomana. Ihmiset ja kansat ovat aina vaeltaneet: paimentolaiset, kauppiaat, pyhiinvaeltajat, kulkurit, kerjäläiset… Tämä perinne joutui ahtaalle vasta 1800-luvulla kun maailmankartoista loppuivat tyhjät alueet, rajavalvonta tiivistyi, vero- ja kutsuntaviranomaiset tarvitsivat väestöluetteloita, lukutaito ja byrokratia lisääntyivät, kansalaisille määrättiin velvollisuuksien lisäksi oikeuksia ja hyvinvointivaltiot alkoivat tarjota asukkailleen sosiaalietuuksia.
Suurin kertaryntäys Suomen rajojen yli ei ollut 9101 irakilaisen ja 1735 muun maan kansalaisen turvapaikanhaku kuukauden kuluessa syyskuussa 2015. Sen kanssa nimittäin kilpailee ainakin kolme pakolaisaaltoa 1900-luvun alkuvuosikymmeniltä:
Alkuperäisen blogikirjoituksen voi lukea tästä.
Viipuri 1905
Yhtenä ainoana lauantaipäivänä 11.11. 1905 Viipuriin saapui yli 8 000 Pietarin juutalaista pogromihuhua pakoon. Seuraavana päivänä tuli vielä 2 000 ihmistä lisää.[1] Kun pogromia ei tullutkaan, useimmat palasivat pian koteihinsa, mutta osa kierteli vielä kukkapuskien kanssa kiittelemässä Viipurin ja Valtion Rautateiden viranomaisia vieraanvaraisuudesta.
Pietarin juutalaiset olivat tunteneet olevansa turvassa Suomen suuriruhtinaskunnan puolella, heille oli järjestetty hätämajoitusta ja soppatarjoilua ratapihalle, suomalaisten rehellisyys ja rauhallisuus olivat tehneet syvän vaikutuksen, moni päätti viettää Suomessa myös kesälomia ja sortokausien välillä hetkellisestä vapaudesta hengähtänyt Suomi oli saanut tärkeitä ystäviä Venäjällä.