– Antero Leitzinger, VTT, tutkija Maahanmuuttovirasto
Luonnossa kaikki virtaa, mikään ei pysy muuttumattomana. Ihmiset ja kansat ovat aina vaeltaneet: paimentolaiset, kauppiaat, pyhiinvaeltajat, kulkurit, kerjäläiset… Tämä perinne joutui ahtaalle vasta 1800-luvulla kun maailmankartoista loppuivat tyhjät alueet, rajavalvonta tiivistyi, vero- ja kutsuntaviranomaiset tarvitsivat väestöluetteloita, lukutaito ja byrokratia lisääntyivät, kansalaisille määrättiin velvollisuuksien lisäksi oikeuksia ja hyvinvointivaltiot alkoivat tarjota asukkailleen sosiaalietuuksia.
Suurin kertaryntäys Suomen rajojen yli ei ollut 9101 irakilaisen ja 1735 muun maan kansalaisen turvapaikanhaku kuukauden kuluessa syyskuussa 2015. Sen kanssa nimittäin kilpailee ainakin kolme pakolaisaaltoa 1900-luvun alkuvuosikymmeniltä:
Alkuperäisen blogikirjoituksen voi lukea tästä.
Viipuri 1905
Yhtenä ainoana lauantaipäivänä 11.11. 1905 Viipuriin saapui yli 8 000 Pietarin juutalaista pogromihuhua pakoon. Seuraavana päivänä tuli vielä 2 000 ihmistä lisää.[1] Kun pogromia ei tullutkaan, useimmat palasivat pian koteihinsa, mutta osa kierteli vielä kukkapuskien kanssa kiittelemässä Viipurin ja Valtion Rautateiden viranomaisia vieraanvaraisuudesta.
Pietarin juutalaiset olivat tunteneet olevansa turvassa Suomen suuriruhtinaskunnan puolella, heille oli järjestetty hätämajoitusta ja soppatarjoilua ratapihalle, suomalaisten rehellisyys ja rauhallisuus olivat tehneet syvän vaikutuksen, moni päätti viettää Suomessa myös kesälomia ja sortokausien välillä hetkellisestä vapaudesta hengähtänyt Suomi oli saanut tärkeitä ystäviä Venäjällä.
Kun sana kiiri, Suomesta tuli turvapaikka monille toisinajattelijoille. Jo seuraavana viikonloppuna Lenin ja Stalin tapasivat Tampereella. Muutkin puolueet pitivät kokouksiaan Suomessa.
Lättibolshevikkien pankkiryöstö murhineen Helsingissä, Keravalla ja Tampereella helmi-maaliskuun vaihteessa 1906 ja duuman liberaalin johtajan Mihail Herzensteinin murha Terijoella 31.7. 1906 osoittivat ongelmien seuraavan pakolaisia, mutta ulkomailla asti ihailtiin suomalaisten kykyä selvittää Venäjän turvallisuuspalvelun tekemä murha ja tuomita syylliset käräjillä, mikä olisi ollut Venäjällä tavatonta.[2] Helsinkiin muodostui satojen virolaisten pakolaisyhteisö.[3]
1920-luku
Suomen itsenäistyttyä Terijoen rannoille ilmestyi 17.–19.3. 1921 jään yli 7 200 Kronstadtin kapinallista, enimmäkseen ukrainalaisia matruuseja, osin aseineen ja osin perheineen. Heidät siirrettiin karanteenileirin kautta eri puolille Suomea ja neljännes maahan pysyvästi, mutta osa saatiin jaettua muihin maihin ja osa palasi vapaaehtoisesti Neuvosto-Venäjälle. Kapinan johtaja Stepan Petritshenko luovutettiin Neuvostoliittoon laittomasti keväällä 1945 kohtalokkain seurauksin.[4]
Vielä suurempi määrä pakolaisia tuli Suomeen muutamassa viikossa tammi-helmikuussa 1922 kun Itä-Karjalasta pakeni kansannousun kukistamista yli 11 000 ihmistä.[5]
Jatkosodan aika
Kaikki Suomen itsenäistymistä edeltäneet ja seuranneet pakolaisaallot jäivät kuitenkin vain harjoitteluiksi verrattuna yli 63 000 inkeriläisen evakuointiin jatkosodan kuluessa.[6] Vaikka inkeriläisissä kyse oli valtaosaltaan suomea puhuneista luterilaisista ’heimoveljistä’, Suomi oli jatkosodan aikana (Saksan aseveljeydestä huolimatta) turvapaikkana ainakin 365 juutalaiselle ulkomaan kansalaiselle[7] ja 6 000 Virosta veneillä paenneille (suunnitelmissa oli jopa koko Viron evakuointi).[8]
Miehikkälän internointileirille koottujen siviilien joukossa oli noin 90 islaminuskoista tataaria, joiden uskottiin jäävän Suomeen pysyvästi ja jotka päästettiin oleskeluluvilla Järvenpäähän rakentamaan maailman pohjoisinta moskeijaa.[9] Suomi ei tehnyt eroa äidinkielen tai uskonnon mukaan, vaan kohteli kaikkia maahanmuuttajia varsin tasapuolisesti.
Maahanmuutto historiallisena kokonaisuutena
Maahanmuuton historiasta muistetaan parhaiten yksittäiset hyökyaallon kaltaiset tapaukset, joista muodostuu mielikuva poikkeusoloista. Kuitenkin todellisuudessa nämä ovat vain pintakuohua. Suomeen jäi pysyvästi vuosina 1832–1933 yli 9 700 ulkomaalaista perhettä, joille myönnettiin Suomen kansalaisuus (perheeseen kuului keskimäärin 2–3 henkilöä). Vuosina 1934–1952 kansalaistettiin 10 506 ulkomaalaista. Luvusta puuttuvat tuhatkunta Tarton rauhansopimuksen seurauksena kansalaisuuden saanutta petsamolaista, monet autonomian aikana Suomessa henkikirjoitetut venäläiset sekä kaikki avioliiton kautta automaattisesti kansalaistetut vaimot.
Ulkomaalaisten kokonaismäärä eri aikoina vaihteli samalla tasolla kuin Viipurin kaupungin asukasluku. Suomessa oli sotavuosiin saakka enemmän ulkomaalaisia kuin Ruotsissa. Sotien jälkeen ulkomaalaisten määrä laski 1960-luvulle saakka ja suomalaisia muutti ulkomaille enemmän kuin ulkomaalaisia Suomeen. Kun maahanmuutto varsinkin Neuvostoliitosta ja Itä-Euroopasta koettiin ulkopoliittisesti arkaluonteiseksi, historia unohdettiin ja alettiin kuvitella, ettei maahanmuutto olisi Suomelle historiallisesti yhtä tärkeää kuin länsimaille.[10]
Vuoden 2016 lopulla Suomessa oli ennätysmäärä ulkomaalaisia: 244 499. Tähän eivät sisälly kaksoiskansalaiset, joita on aina ollut tuntematon määrä (toisin kuin julkisuudessa keväällä 2017 annettiin ymmärtää, Suomen laki ei milloinkaan ole kieltänyt kaksoiskansalaisuutta kaikilta, siitä ei säädetty missään yhdessä pykälässä joka olisi voitu kumota vuonna 2003 tai voitaisiin palauttaa, eivätkä yritykset rajoittaa sitä vuosina 1920–2003 olleet tehokkaita tai tarkoituksenmukaisia), eikä luku ole sama kuin ulkomailla syntyneiden tai äidinkielenään muuta kuin ’kotimaista kieltä’ puhuvien määrä. Vuonna 2016 ensimmäisen oleskelulupansa saaneista 39 317 ihmisestä neljännes oli EU-maiden kansalaisia; enimmäkseen opiskelijoiden, työntekijöiden ja näiden perheenjäsenten lisäksi 7 124 ulkomaalaista sai ensimmäisen oleskelulupansa kiintiöpakolaisena tai turvapaikanhakijana.[11]
Maahanmuuton syyt ja seuraukset
Ulkomaalaisten työntekijöiden osuus tietyillä aloilla ja tiettyinä aikoina oli erittäin merkittävä Suomen talous- ja kulttuurielämälle. Nykyinen tapa jakaa maahanmuutto työperäiseen ja humanitaariseen on kuitenkin hyvin tuore ja byrokraattinen – se vastaa juristien, ei maahanmuuttajien tarpeita. Useimmiten maahanmuutolle on samanaikaisesti monta motiivia ja harva lähtee kotimaastaan pelkästään työn tai puolison perässä sen enempää kuin pelkästään vainon tai väkivallan vuoksi.
Monitahoiset syyt, paikalliset perinteet ja huhut ohjaavat kansainvälisiä muuttoliikkeitä. Niinpä Suomen tataarit tulivat 1860-luvulta 1930-luvulle saakka lähinnä Aktukin kylästä, sveitsiläiset juustomestarit Simmentalin laaksosta ja kondiittorit retoromaninkielisistä kylistä, ensimmäiset kurdit 1980-luvulta Turkin Cihanbeylin ja hazarat 1990-luvulta Afganistanin Dzhaghorin kunnista… Omana aikanaan maahanmuuttajat ovat kohdanneet vieroksuntaa ja itsekin aiheuttaneet ongelmia – saksalaiset kerjäläiset, italialaiset posetiivarit ja itäkarjalaiset ’laukkuryssät’ 1800-luvulla eivät olleet kovinkaan rakastettuja kaikissa piireissä.
On kuitenkin vaikea arvioida yhteiskunnallista “muuttosaldoa”, koska maahanmuuton haitat ja kulut painottuvat alkuvuosiin, hyödyt vasta seuraaviin sukupolviin. Yhtä vaikea olisi arvioida viipurilaisten arvoa Suomen kehityksessä.
Tämä kolumni oli osa Faktabaarin Baaripuhetta. Asiantuntijanäkökulmat ja tulkinnat ovat välttämättömiä, että voimme ymmärtää faktojen asiayhtyksiä sekä muodostaa kokonaiskuvia keskeisistä yhteiskunnallisista kysymyksistä.Kolumni on lehdistön käytettävissä. Sitä saa käyttää myös vapaana materiaalina kouluissa ja oppilaitoksissa esim. mediakasvatuksen kursseilla. Kirjoitus on julkaistu Creative Commons lisenssillä CC-BY-4.0. Voit siis vapaasti jakaa tai julkaista sen ehdoilla, että a) kirjoittaja, alkuperäinen julkaisu (Faktabaari.fi) ja julkaisupäivä mainitaan ja c) tekstiä tai sen osia ei muuteta tai aseteta irti asiayhteydestään niin, että se luo vaikutelman joko kirjoittajan tai Faktabaarin olevan tämän kirjoituksen sisällön vastaisesti jotain mieltä, tai kannattavan jotain tässä mainitsematonta asiaa. Koska kirjoitus on kolumni, on kirjoittaja vastuussa sen asiasisällöstä. Kirjoitusta voidaan käyttää yhtenä asiantuntijalähteenä faktantarkistusprosissamme. Tällöin siinä esitettyihin väitteisiin etsimme vahvistuksen toisesta, riippumattomasta, luotettavasta lähteestä.
[1] Turun Sanomat 18.11.1905. Tapausta ei ole tutkittu yhdessäkään kirjassa, mutta Kansallisarkiston digitalisoimista sanomalehdistä löytyy kuvauksia Viipurin muuttumisesta viikonlopun ajaksi kuin vierasmaalaiseksi kaupungiksi. Suurlakon vuoksi lehtien uutisointi seurasi kuitenkin myöhässä ja poliittiset myllerrykset veivät toimittajien huomion.
[2] Jari Niemelä: http://tampereenhistoria.blogspot.fi/2015/05/tshokken-tapaus-tshokken-tapaus.html; Marina Vituhnovskaja-Kauppala: Terijoen laukausten pitkä kaiku (2016).
[3] Seppo Zetterberg: Kulttuuria ja kumouspuuhia (2013); virolaisen kansalliskirjailijan Friedebert Tuglasin ja avioliiton kautta Suomen kansalaisuuden saaneen Hella Wuolijoen muistelmat. Myös Viron presidentti Konstantin Päts vietti pari vuotta Suomessa.
[4] Harry Halén: Sotakommunismista sotavankeuteen – Kronstadtin pakolaiset Suomessa (Unholan Aitta 32, 2010).
[5] Pekka Nevalaisen useat erinomaiset kirjat itäkarjalaisten, inkeriläisten, pietarinsuomalaisten ja venäläisten ym. kohtaloista maailmansotien välisenä aikana.
[6] Inkeriläisten joukkosiirroista Suomeen ja paluusta Neuvostoliittoon ovat kirjoittaneet etenkin Pekka Nevalainen, Toivo Flink ja Pekka Kauppala.
[7] Hannu Rautkallio: Holokaustilta pelastetut (2004).
[8] Lauri Haataja: Kaikki virtaa (Etelän tien kulkija – Vilho Helanen, toim. Heikki Roiko-Jokela ja Heikki Seppänen, Pohjois-Pohjalaisen Osakunnan Jouko-sarja 10, 1997, s. 263-320).
[9] Seppo Jyrkinen: http://www.jyrkinen.fi/historia/miehikkalan-internointileiri.html.
[10] Antero Leitzinger: Ulkomaalaispolitiikka Suomessa 1812–1972 (2008) ja Ulkomaalaiset Suomessa 1812–1972 (2008); Mansikkamaan vartijat – Muistelmia ulkomaalaishallinnosta eri vuosikymmeniltä (toim. Antero Leitzinger, 2010): http://www.migri.fi/download/16289_mansikkamaan_vartijat.pdf?5ad52480c55bd488.
[11] Tilastokeskuksen tilastot vuodesta 1990 internetissä, vanhemmat ainoastaan vuosikirjoissa; Maahanmuuttovirasto: http://www.migri.fi/tietoa_virastosta/tilastot.
Alkuperäisen blogikirjoituksen voi lukea tästä.
Tämä blogikirjoitus julkaistiin Migrant Talesissä luvalla.