Tulin Suomeen kun olin kolme viikkoa vanha. Puoliksi suomalainen äitini halusi synnyttää minut Yhdysvalloissa, koska perheellämme on vahva intiaanitausta ja äitini päätti suosia perinteistä intiaanikotisynnytystä Länsi-Virginian vuoristossa. Kasvoin ja elin Suomessa, ja vaikka kasvoinkin yksilöksi, joka vahvasti omaksui piirteitä myös muusta kuin supisavolaisesta kulttuurista, koin aina vahvasti olevani myös suomalainen kaiken muun muassa. Monikulttuurisuuteni ei koskaan sulkenut pois jokaiseen kulttuuriin ja perintöön sitoutumista erikseen, yhtä aikaa. Täällä olo ei ole koskaan tarkoittanut minulle sitä, että minun täytyisi olla täysin samanlainen, kuin jokainen kadulla vastaan tuleva monokulttuurinen kantasuomalainen. Minulle päämäärä monikulttuurisena ihmisenä oli aina se, että pärjään osana yhteiskuntaa ja että noudatan kaikille yhteisiä reilun kunnioituksen pelisääntöjä. Kasvoin lapsuuteni kuitenkin maailmassa, jossa vanhemmat huutelivat minulle ja perheelleni törkeyksiä kotipihassa, missä lapset kostivat minulle terroristien teot ja saudien polyamorisuuden, missä sekä minä että perheemme elimme uusnatsien väkivallan uhassa. Esiteinistä lähtien jouduin aina suihkussa muistamaan arpien kautta sen, mitä minulle oli tehty, mutta siltikään en menettänyt suomalaisuuttani, ylpeyttäni Nokiasta, Kalevalasta ja kanteleesta, ja nörtiksi kasvaessani toivoin, että Suomi, kotimaani ja yksi rakkaista esi-isäkansoistani olisi joskus valittavana strategiapeleissä. Vaikka vaikeuksia rasismin ja muslimivihan kanssa oli henkilökohtaisella tasolla enemmän kuin nyt, oli silloin loppukädessä helppoa sysätä ksenofoobikkojen virheet heidän omaksi vastuukseen, ja ainoa mikä silloin kärsi oli itsetunto ja omakuva.
Nyt minut on kuitenkin vähitellen ahdettu nurkkaan, josta olen hädän edessä päätynyt aktivistiksi ja paikalliseksi vaikuttajaksi. Nykyinen julkinen ilmapiiri on luisunut tilanteeseen, jossa vaikuttajahahmot meuhkaavat mutavyörystä, ihmissaastasta, ihmiskunnan syövästä, Euroopan raiskaavasta valloittajasta. Suurin osa ulkomaalais-, ja muslimitaustaisista on löytänyt itsensä tilanteesta, jossa heidän arkielämänsä on ahdettu aaltoilevaksi helvetilliseksi taisteluksi omasta ihmisarvosta, turvasta ja suomalaisuudesta. Aktivistina olen etunenässä ollut mukana vastustamassa sunnien ja shiiojen välistä kärhämää Suomessa, fundamentalismin ääntä sekä antipluralismia. Olen kuitenkin joutunut tilanteeseen, jossa voimavarani on pakotettu ihmisoikeustaisteluun kotiovellani. Minä olen löytänyt itseni tilanteesta, jossa joudun pimeässä hapuilemaan omaa suomalaisuuttani, sillä minä, Puijonlaakson pentuslangia heittävä savolainen, en enää kuulu tänne täysin. Toimiessani antirasistiaktiivina olen saanut ryöpyn kiitoksia kymmeniltä ihmisiltä, jotka huomioivat samoja asioita, jotka ovat väsyneitä ja maahanpainettuja. Samoin kun suomalaisuus, on suufilaisuuteni muslimina, arabialaisuuteni, skottilaisuuteni, ruotsalaisuuteni ja irokeesiuteni osa minua, ja kaksi ensimmäistä sellaisia, joista minulle yhteiskunta kostaa vähä vähältä enemmän ja enemmän. Kysymys ei ole pelosta tai kaukaisesta, hämyisestä uhasta, siitä että ehkä saattaa käydä jotain, kuten monelle turvapaikanhakijoiden tuoma turvattomuus on. Meidän päällemme kirjaimellisesti syljeskellään, viha on lähes jokaisen henkilökohtainen kokemus.
Olemme nyt oikeasti ison kynnyksen ja oven äärellä. Onko suotavaa lähteä julkisesti kampanjoimaan sen puolesta, että joku vähemmistö on ihmiskunnan syöpä? Vaikutusvaltaiset poliittiset tahot ovat useasti ja avoimesti mollanneet muslimeja ja ei-eurooppalaisia, sekä törkyilleet meille.
Miten voimme muslimivähemmistönä saavuttaa sen, mihin pyrimme ja mitä yhteiskunta meiltä toivoo, eli omina itsenämme integroimaan ja integroitumaan, jos äärioikeisto pakottaa meidät taistelemaan ihmisarvostamme ja ihmisoikeuksistamme. Minun suomalaisuudestani on jo iso osa nakerrettu pois, sillä en voi lähellekään täysin kokea kuuluvani tänne niin kauan kuin rasismi ja muslimiviha tuodaan suoraan kotiovelleni ja arkielämääni.
Olemme aikuisten oikeasti nyt vakavassa tilanteessa, ja meidän on yhtenäisenä ja tasa-arvoisena Suomena aika nousta, koska rautainen saapas on jo monen vähemmistön niskassa, ja Euroopan alamäki äärioikeiston sylkykuppina on jo alkanut.
Ei ole kysymys siitä, onko muslimeissa tai ulkomaalaistaustaisissa enemmän tai vähemmän ongelmakäyttäytyjiä kuin muissa ryhmissä. Kysymys on siitä, ajetaanko ryhmät niin ahtaalle, että sekä tehtaillaan täten lisää ongelmakäyttäytyjiä, että vaikeutetaan tai tehdään mahdottomaksi työ ja puskeminen parempaa kohti, kohti konkreettisia jäsentyneitä ratkaisuja ja yhteisiä järkeviä tavoitteita, rauhaa ja tasa-arvoa.
Sanon tämän suoraan: meiltä riistetään meidän suomalaisuutemme. Ellei kansa nouse apuumme pian, ei meille sitä jää. Moni on hyvä ja tasa-arvoa kannattava, mutta se ei muuta sitä, millaiseksi arkemme on muuttunut, ja millaiseksi ilmapiiri, johon joudumme astumaan, on syöpynyt.
Turun kaupunginvaltuutettu Muhis Azizi kysyi avoimessa kirjeessään Timo Soinille muslimina, ovatko hänen Suomessa kasvavat lapsensa ihmiskunnan suurin syöpä, kuten Sebastian Tynkkynen asian ilmaisi. Minä kuitenkin kysyn Suomen kansalta, olenko minä, savolainen muslimi, Kalevala ja kantele kainalossani, teille yhteiskunnan syöpää? Ja olemmeko me Suomen tuhannet reiluutta ja kunnioitusta puoltavat muslimit, teille todella syöpää? Koska syöpänä meidät on ajettu elämään.
Jos emme ole, tämä on avunhuuto teille. Ongelmat ratkaistaan yhteistyöllä, ja on turha valittaa radikaaliudesta tai kotoutumattomuudesta, jos ehkäisevän työn siemenet poljetaan murusiksi. Avainasemassa paremman tulevaisuuden puolesta olemme omalta osaltamme myös me, Suomen monikultturiset ja muslimit, ja me emme kykene tähän yksin, emme jos kaikki olemme ahtaalla.
