Month: November 2019

Olen usein miettinyt, mikä siinä Abdirahim Husseinissa oikein on niin ärsyttävää, että Jussi Halla-aho on herkiämättä hänen kimpussaan. Tuskin luuska rakkaudesta tässäkään tapauksessa potkii, mutta mistä syystä?

Jussi on noussut nopeasti politiikan huipulle. Kyseenalaisin keinoin, mutta kuitenkin. Miksi hänelle on niin kammottava ajatus, että myös Abdirahim nousisi?

Abdirahim on tullut Suomeen yksin 15-vuotiaana pakolaisena ja rakastavien ihmisten tukemana pikku hiljaa rakentanut täällä itselleen uuden elämän. Siitä ei Jussin luulisi olevan kateellinen. Timo Soini tosin kertoi kirjassaan, että Jussilla on ollut onneton nuoruus ja siksi hänet oli syytä lähettää Brysseliin kasvamaan. Jussi ei tainnut juuri kasvaa, mutta puolue kasvoi, joten siinäkään ei pitäisi olla Jussilla märehdittävää.

Abdirahimilla on neljä lasta. Vastoin perussuomalaisten väitteitä somaleista hän ei ole moniavioinen eikä ole jättänyt peräänsä ja valtion elätettäviksi joukkoa yksinhuoltajaäitejä, vaan on pysynyt uskollisena kauniille, rakastavalle vaimolleen. Jussilla on viisi lasta, joten tässäkään hänellä ei ole kateuden syytä. Jussi on hankkinut lapsensa kahdessa samanaikaisessa suhteessa, mutta hänen varsinainen vaimonsa ei kuitenkaan ole lopettanut antamasta naistenlehdille lausuntoja siitä, kuinka hyvä ja huolehtiva isä hän on.

Abdirahim voitti Suomen Penin sananvapauspalkinnon. Jussi ei olisi sitä voinut voittaa, sillä hän ei osaa käyttää sananvapauttaan oikein. Hän on jopa tehnyt siinä niin raskauttavia virheitä, että on saanut tuomion hyvin ikävästä rikoksesta, kiihottamisesta kansanryhmää vastaa. Mutta tästäkään ei Jussi liene pahoillaan, sillä hänen toimintansa on ollut suunniteltua.

Taannoin Husu valehteli Twitterissä, että heitti rasistin ulos taksistaan, vaikka ei ollutkaan heittänyt. Halla-ahon ja koko puolueen toiminta perustuu jatkuvaan valehteluun ja liioitteluun. Ei Jussi voinut oikeasti olla sydämistynyt Husun tarinan loppukäänteestä. Tälläkin kertaa hänen kuitenkin oli käytettävä kaikki keinot, jotta sai kiihotettua tarpeeksi väkeä Abdirahimin kimppuun.

Mikä sitä Jussia sitten oikeasti korventaa? Ihonväri, luonnollisesti, sillä Jussihan on vihapuhuja, joka on jatkuvasti pyrkinyt luomaan ns. kolmansista maista tulevista ihmisistä kuvaa sosiaaliturvalla loisivina laiskimuksina. Mutta Abdirahimiin hänellä on selkeästi aivan erityinen, henkilökohtainen vihasuhde, joka pulpahtaa pinnalle milloin omituisina toteemi-lausuntoina, milloin säälittävänä yrityksenä kyykyttää Abdirahimia hänen FB-seinällään.

Kyllä minä luulen, että kysymys on sittenkin rakkaudesta. Ei siitä, että Jussi olisi rakastunut, vaan siitä, että Abdirahimia, muualta tullutta muukalaista, rakastavat vilpittömästi tuhannet suomalaiset. Hänen aitouttaan, ahkeruuttaan, yrittämishaluaan, hyväntuulisuuttaan ja sanavalmiuttaan. Jopa hänen erehtyväisyyttään.

Jussi tietää, että se ihailu, mitä hän äänestäjiltään saa, ei ole oikeaa rakkautta. Kiihottamalla ihmisiä vihaan ja katkeruuteen vähemmistöjä vastaan hän on nostanut heissä esiin ihmisten alhaisimpia tunteita. He ovat äänestäneet häntä edustajaksi, joka osaa ihanasti juoruta ja levittää valheellista, vihjailevaa ja vääristelevää tietoa ja limaisia vitsejä. Sellainen johtajuus on katkeavaista, kuin vinkuheinän heilunta tuulessa. Jonain päivänä Jussi tekee raskaan virheen tai tulee joku karismaattisempi vihaaja, jonka nähdessään vasallit siirtyvät hetkessä uuteen leiriin. Vihajoukkion keskuudessa kytee jatkuva sota ja kapinahenki. Pelokas ja vihainen äänestäjä äänestää aina parasta vihaajaa ja pelottelijaa.

Donald Tusk, joka valittiin Euroopan suurimman puolueen, keskusta-oikeistolaisen EEP:n puheenjohtajaksi, piti toivoa herättävän avauspuheenvuoron taistelusta äärioikeistolaisia voimia vastaan: ”Me emme uhraa arvojamme, ihmisoikeuksia, oikeusvaltioperiaatteita emmekä sivistystä vastalahjaksi turvallisuudesta ja järjestyksestä. Siihen ei ole tarvetta, koska ne eivät sulje toisiaan pois. Se, joka ei voi tätä hyväksyä, ei voi myöskään kuulua tähän perheeseen.”

Toivottavasti EEP löytää keinot tuohon taisteluun. Suomesta on yhdeksi varapuheenjohtajista ehdolla Petteri Orpo. Kokoomuksella ei ole tähän mennessä ollut minkäänlaista näkyvää halua taistella äärioikeistoa vastaan, vaan pikemminkin kohdella hellästi äärioikeistolaista, rasistista osaa puolueesta ja antaa nuorisojärjestön rauhassa kouliutua sellaiseksi, kunhan pitävät puheet sopivasti lain rajoissa. Mutta ehkäpä eurooppalainen isoveli antaa eväitä paluulle kansanvaltaa ja yhtäläistä ihmisarvoa kunnioittavaan politiikkaan.

Taistelu jotain vastaan on aina vaikeaa. Toisen maailmansodan aikaisessa Saksassa sosialidemokraatit yrittivät käydä epätoivoista taistelua natsismia vastaan. Kun katsotte ajan vaalijulisteita, huomaatte, että Hitlerin propaganda osuu ytimeen: kärsivän tai huolissaan olevan kansanosan tunteisiin. Vastapuoli yrittää herättää väkeä huomaamaan, kuinka karmivat ajatukset ja politiikka ovat tuon propagandan taustalla ja mihin ihmisvihaa julistava ja vähemmistöjä halveksiva politiikka tulee johtamaan. Turhaan.

Olkoon siis meilläkin nyt johtoaatteena se, että politiikka tarkoittaa yhteisten asioiden hoitamista. Myös vaaleissa ja vaalien välissä puolueiden tulee tehdä omaa politiikkaansa eikä keskittyä taistelemaan äärioikeistoa ja rasismia vastaan. Rasistien kannatus taittuu helpoimmin siten, että eriarvoisuus vähenee, kateus laimenee ja turvallisuuden tunne lisääntyy. Helpommin sanottu kuin tehty? Kun kaikki keskittävät voimavaransa ongelmien ratkaisuun, jotain saadaan myös aikaan. Nykyään tuntuu vähän siltä, että meillä on koko ajan vaalikampanja meneillään ja pitää olla varpaillaan ja loukkaamatta edes rasisteja ja kansallissosialisteja.

Tämä ei tarkoita sitä, että rasismia pitäisi piilotella tai rasisteja hyvitellä. Rasistiset valheet on aina tyrmättävä ja äärioikeiston kieroilu nostettava esiin. Toinen suuri virhe, joka natsi-Saksassa tehtiin, oli se, että vanha ja väsynyt presidentti Hindenburg nimitti, vastoin aiempia lupauksiaan, Hitlerin valtakunnankansleriksi. Hän uskoi, että siten Hitler olisi parhaiten kontrolloitavissa. Se puolue, jonka päästätte tuolla periaatteella hallitusvastuuseen, ei ole teidän kontrollissanne, vaan te olette yhdessä puolueen kanssa toteuttamassa juuri sen puolueen politiikkaa. Tästä jäi kouriintuntuva esimerkki edelliseltä hallituskaudelta: turvapaikanhakijoiden epäinhimilliset pakkopalautukset ja jo yksi maamme mainetta lokaava tuomio Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelta.

Taistelkaa, mutta taistelkaa oman politiikkanne keinoin, tekemällä hyvää ja eettisesti kestävää politiikkaa yhteisten asioiden hoitamiseksi!