Olen usein miettinyt, mikä siinä Abdirahim Husseinissa oikein on niin ärsyttävää, että Jussi Halla-aho on herkiämättä hänen kimpussaan. Tuskin luuska rakkaudesta tässäkään tapauksessa potkii, mutta mistä syystä?
Jussi on noussut nopeasti politiikan huipulle. Kyseenalaisin keinoin, mutta kuitenkin. Miksi hänelle on niin kammottava ajatus, että myös Abdirahim nousisi?
Abdirahim on tullut Suomeen yksin 15-vuotiaana pakolaisena ja rakastavien ihmisten tukemana pikku hiljaa rakentanut täällä itselleen uuden elämän. Siitä ei Jussin luulisi olevan kateellinen. Timo Soini tosin kertoi kirjassaan, että Jussilla on ollut onneton nuoruus ja siksi hänet oli syytä lähettää Brysseliin kasvamaan. Jussi ei tainnut juuri kasvaa, mutta puolue kasvoi, joten siinäkään ei pitäisi olla Jussilla märehdittävää.
Abdirahimilla on neljä lasta. Vastoin perussuomalaisten väitteitä somaleista hän ei ole moniavioinen eikä ole jättänyt peräänsä ja valtion elätettäviksi joukkoa yksinhuoltajaäitejä, vaan on pysynyt uskollisena kauniille, rakastavalle vaimolleen. Jussilla on viisi lasta, joten tässäkään hänellä ei ole kateuden syytä. Jussi on hankkinut lapsensa kahdessa samanaikaisessa suhteessa, mutta hänen varsinainen vaimonsa ei kuitenkaan ole lopettanut antamasta naistenlehdille lausuntoja siitä, kuinka hyvä ja huolehtiva isä hän on.
Abdirahim voitti Suomen Penin sananvapauspalkinnon. Jussi ei olisi sitä voinut voittaa, sillä hän ei osaa käyttää sananvapauttaan oikein. Hän on jopa tehnyt siinä niin raskauttavia virheitä, että on saanut tuomion hyvin ikävästä rikoksesta, kiihottamisesta kansanryhmää vastaa. Mutta tästäkään ei Jussi liene pahoillaan, sillä hänen toimintansa on ollut suunniteltua.
Taannoin Husu valehteli Twitterissä, että heitti rasistin ulos taksistaan, vaikka ei ollutkaan heittänyt. Halla-ahon ja koko puolueen toiminta perustuu jatkuvaan valehteluun ja liioitteluun. Ei Jussi voinut oikeasti olla sydämistynyt Husun tarinan loppukäänteestä. Tälläkin kertaa hänen kuitenkin oli käytettävä kaikki keinot, jotta sai kiihotettua tarpeeksi väkeä Abdirahimin kimppuun.
Mikä sitä Jussia sitten oikeasti korventaa? Ihonväri, luonnollisesti, sillä Jussihan on vihapuhuja, joka on jatkuvasti pyrkinyt luomaan ns. kolmansista maista tulevista ihmisistä kuvaa sosiaaliturvalla loisivina laiskimuksina. Mutta Abdirahimiin hänellä on selkeästi aivan erityinen, henkilökohtainen vihasuhde, joka pulpahtaa pinnalle milloin omituisina toteemi-lausuntoina, milloin säälittävänä yrityksenä kyykyttää Abdirahimia hänen FB-seinällään.
Kyllä minä luulen, että kysymys on sittenkin rakkaudesta. Ei siitä, että Jussi olisi rakastunut, vaan siitä, että Abdirahimia, muualta tullutta muukalaista, rakastavat vilpittömästi tuhannet suomalaiset. Hänen aitouttaan, ahkeruuttaan, yrittämishaluaan, hyväntuulisuuttaan ja sanavalmiuttaan. Jopa hänen erehtyväisyyttään.
Jussi tietää, että se ihailu, mitä hän äänestäjiltään saa, ei ole oikeaa rakkautta. Kiihottamalla ihmisiä vihaan ja katkeruuteen vähemmistöjä vastaan hän on nostanut heissä esiin ihmisten alhaisimpia tunteita. He ovat äänestäneet häntä edustajaksi, joka osaa ihanasti juoruta ja levittää valheellista, vihjailevaa ja vääristelevää tietoa ja limaisia vitsejä. Sellainen johtajuus on katkeavaista, kuin vinkuheinän heilunta tuulessa. Jonain päivänä Jussi tekee raskaan virheen tai tulee joku karismaattisempi vihaaja, jonka nähdessään vasallit siirtyvät hetkessä uuteen leiriin. Vihajoukkion keskuudessa kytee jatkuva sota ja kapinahenki. Pelokas ja vihainen äänestäjä äänestää aina parasta vihaajaa ja pelottelijaa.
