Rasistisen politiikan vastaisessa työssä on nyt se vika, että sitä tehdään aivan kuin rasisminvastaisuus olisi eri poliittisten tahojen vastakkainen agenda, ei länsimaisen demokratian yhteinen arvo ja perusta.

Tämä johtuu osin siitäkin, että oikeistopuolueet eivät kaikki vilpittömästi jaa tuota arvoa eivätkä tunnusta yhtäläistä ihmisarvoa ja halua antaa kaikille samoja ihmisoikeuksia.

Toisaalta vasemmistopuolueet eivät ole kovin kiinnostuneita siitä, että saataisiin oikeistopuolueet kunnolla mukaan rasisminvastaiseen työhön. Heille sopii mainiosti se, että oikeistopuolueet öykkäröityvät ja kovenevat. He tulevat jopa mustasukkaisiksi siitä, jos oikeistopuolueet yhteisöinä tai jotkut oikeistolaiset poliitikot ottavat puheissaan esille humaanit arvot ja ja vastustavat syrjintää ja ihmisoikeuksien polkemista.

On siksi hyvä, että sitoutumattomat tahot, kuten Punainen Risti, tekevät rasisminvastaista työtä. Se on toki työtä ns. kadun rasistin tasolla, mutta se juuri on ääritärkeää. Punainen Risti tekee omalle kohderyhmälleen selväksi myös sen, kuinka rasismi piilee rakenteissa ja kuinka kadunmiehen rasismi johtaa juuri siihen, että politiikkaan päätyneet, rasismin elämänvoimakseen omaksuneet ihmiset ovat vaaraksi demokratialle ja kaikkien hyvinvoinnille. Siksikin rasismiin tulee puuttua jo siellä, missä se syntyy.

Mutta pitää siihen puuttua politiikassakin, myös politiikan ulkopuolelta. Se on meidän kansalaisten tehtävä. Kuuluisi se mediallekin, mutta mediaa se kiinnostaa vain silloin, kun suhdanteet ovat sopivat. Perussuomalaisten puoluekokouksen jälkeen ne vähän olivat ja Soinin paijaus vaihtui vähäksi aikaa Halla-ahon kymmenen vuotta sitten kirjoitettujen tekstien paljasteluun.

Tämän kesän hallitusmyllerryksessä hämmästytti kovasti se, kuinka Kokoomuksesta kajahtaa nyt niin paljon lauseita, joissa mainitaan länsimaiset arvot, ihmisarvo ja ihmisoikeudet. Se kuulosti hyvältä, mutta mietityttää, miksi ne sanat on pidetty pussin pohjalla niin pitkään – ja mihin ne taas katosivat.

Ihmisarvo ei ole sellainen arvo, jolla politikoidaan. Eikä sellainen kortti, joka heitetään peliin, kun sopiva käänne tapahtuu. Sen pitää olla sellainen arvo, joka meillä kaikilla, ja etenkin poliitikoilla, on aina kaiken tekemisen ja puhumisen pohjana. Silloin, kun asiat ovat oikealla tolalla, sitä ei edes tarvitse erikseen mainita ja korostaa, pitää vain toimia niin, että sitä ei rikota. Kun näin toimii, tulee samalla väistämättä noudattaneeksi myös perustuslakiamme, joka on laadittu sillä tarkoituksella, että kaikenlaiset talouskähmijät, rasistit, fasistit ja natsit eivät pääse kajoamaan ihmisten perusoikeuksiin.

On ihan ymmärrettävää, että jokainen uusi sukupolvi kysyy aikanaan, mistä lapset tulevat. Ei ole ymmärrettävää se, että he sukupolvesta toiseen sopivin välein kysyvät, onko tuo toisen värinen vaarallinen. Nyt tällaista kysymystä pidetään ymmärrettävänä jopa julkista poliittista työtä tekevillä aikuisilla ihmisillä ja myös toiminnassaan rasismittomien puolueiden ihmiset hokevat hokemista päästyään: niitä pitää ymmärtää, niillä on se huoli. Ei pidä, yli kymmenen vuotta on jo ymmärretty soinilaisten rasistista huolta, vaikka viimeistään toisen maailmansodan jälkeen tolloimmankin eurooppalaisen maan kasvatin olisi jo pitänyt sisäistää se yksinkertainen asia, että rasistinen, syrjivä politiikka on väärin. Oikeus olla omaa mieltä ei tarkoita oikeutta syrjiä ja solvata vähemmistöryhmiä.

Joskus näyttää siltä, että poliitikoilla ei ole mitään tarvetta näkyvästi vastustaa rasismia, koska rasistisia äänestäjiä riittää. Virkamiesten rasismiin ja ihmisoikeuksien vastaisiin virheisiinkään ei puututa riittävän napakasti,  koska heidän työskentelyllään on paljon äänekkäitä puolustajia lähes kaikissa puolueissa. Siksi on tärkeää, että he, jotka ymmärtävät asian tärkeyden, pitävät puoluekannasta riippumatta ääntä rasismia vastaan ja muistuttavat jatkuvasti ihmisiä siitä, että se on äärimmäisen huonoa käytöstä, moraalitonta ja epäeettistä ja syrjintä ja solvaaminen on lainvastaista.

Muukalaisvihamieliset taka-ajatukset eivät saa määrittää myöskään siitä, kenellä on oikeus elää maassamme. Turvapaikkapäätökset eivät siksi saa olla osa päivänpoliittista pallottelua ja tasapainoilua sillä, kuinka perussuomalaiset asian sulattavat. Meillä on kansainväliset sopimukset ja omat lait, joita on noudatettava siten, että pyritään turvaamaan meiltä suojaa hakeneiden  ihmisten elämä.

Kun poliittinen eliitti presidenttiä myöten puhuu rasismin vastustajista ääripäänä, ollaan vähän epätoivoisessa tilanteessa. Henkisesti vähän laiskat, heikon itsetunnon omaavat, pelokkaat tai välinpitämättömät ihmiset luokittelevat mielellään jonkin asian eteen aktiivisesti työskentelevät ihmiset ääripääksi, anarkisteiksi tai höyrypäiksi. Kun kysymys ei ole kannabiksen viljelystä tai koirankakoista, vaan ihmisyydestä ja ihmisarvosta ja ihan konkreettisesti jopa elämästä, ei kenelläkään ole lupaa määritellä itseänsä tolkun ihmiseksi, tuomita ihmisoikeuksien puolustajia kommunisteiksi ja sen nojalla vaieta ja antaa rasistien levittää verkostoaan.

Rasismin poliittiseksi aseekseen ottaneita on syytä halveksia, ei ymmärtää.