Perussuomalaisten jytkyn jälkeen v. 2011 kerroin blogissani kylmistä väreistä, jotka sain lukiessani Helsingin Sanomien julkaiseman artikkelin Hitlerin varhaisesta kirjeestä. Kolmekymppinen tuleva hirmuhallitsija ilmaisi suhtautumisensa juutalaisiin näin:
“Vastenmielisyyden aiheuttajana on enimmäkseen henkilökohtainen kontakti ja vaikutelma, jonka yksittäinen juutalainen aiheuttaa – ja joka on lähes aina epäsuotuisa”
Juuri samalla tavalla argumentoi tuolloin vasta valittu kansanedustaja, Jussi Halla-aho, mm. kirjoituksessaan “Mistä somalivitsit tulevat.”
“Vitseissä esiintyy laiska ja seksihullu neekeri…”
“Keskeistä on, että “rasistinen vitsi” toimii (eli naurattaa) vain, jos kuulijoilla on jokin oletus puheena olevan ryhmän keskimääräisistä ominaisuuksista, ja jos tämä oletus on suurin piirtein jaettu. Oletukset ovat yleistäviä ja liioiteltuja, kyllä, mutta eivät ne tyhjän päällä lepää.”
Kirjoitus päättyy: “Mitä enemmän kosketusta tulee, sitä enemmän kerrotaan vitsejä. Mitä kielteisempiä nämä kosketukset ovat, sitä ilkeämpiä ovat myös vitsit.”
Useimmat Halla-ahon tuolloiset blogikirjoitukset, nykyiset twiitit ja Facebook-merkinnät toimivat samalla kaavalla: niljakasta vihjailua kuvitellusta vihollisesta. Halla-aho syöttää laumansa susille jatkuvasti pieniä haukkapaloja, ilmaisee inhonsa tiettyä poliittista ryhmää, aatetta tai henkilöä kohtaan.
Usein on kiinnitetty huomiota siihen, että perussuomalaiset eivät oikeastaan kannata mitään, räyhäävät vain eduskunnassa esiin tulevia asioita vastaan. Puolue ei ole ryhmänä sitoutunut ajamaan mitään muuta, kuin tiettyjen maahanmuuttajaryhmien maahanmuuton estämistä, Suomen pitämistä valkoisena ja elämän tekemistä vaikeaksi maassa eläville muualta tulleille.
Koska nämä ovat kaikki rasistisia teemoja ja osa kannatuksesta ja ympäristön hyväksynnästä on pitänyt hankkia näistä liian selvästi ääneen puhumatta, puolueen ohjelma on laadittu miellyttämään katkeroituneita, elämästään epävarmoja kansalaisia. Jokunen kuuliainen kansanedustaja nostaa eduskunnassakin esiin hoitoalan asioita ja syrjäytymistä. Sisäpiirin päämääränä on kansan totuttaminen pikkuhiljaa puolueen käyttämään kovaan, rasistiseen kieleen ja epäluulojen ja vihan herättäminen maahanmuuttajia vastaan. Ja kaikkia heitä tukevia tai normaalia, suvaitsevaa käytöstä vaativia vastaan.
Lopullisena tavoitteena on yksinkertainen enemmistö eduskunnassa ja sen jälkeen kunnon puhdistukset. Tämä nousee vähän väliä esiin puolueen suorasukaisemman väen julkituloissa, kaikki kun eivät osaa harjoittaa halla-aholaista, median salonkikelpoiseksi kutsumaa puheenpartta.
Populismi on termi, jolla perussuomalainen politiikka yleensä kuitataan ja pidetään keinotekoisesti erillään muista äärioikeistolaisista liikkeistä. Persupolitiikassa ei kuitenkaan ole kysymys pelkästä populismista, turvautumisesta kansaa kiihottaviin, tunteisiin vetoaviin teemoihin. Heillä on pyrkimyksenä erotteleva, syrjivä ja vihan hallitsema yhteiskunta.
Miksi sitten tuollainen törkeä aate saa jalansijaa Suomenkin politiikassa?
Ahneus ja kateus kuuluvat ihmisen voimakkaimpiin tunteisiin. Tyytyväisyys omaan mukavaan olotilaan saa monet hyvätkin ihmiset passiivisiksi ja vähät välittämään, vaikka yhteiskunta ympärillä muuttuu kovemmaksi, jopa rasistiseksi.
On heitäkin, jotka pitävät tilannetta hyvänä omaa taloudellista etua ajatellen. Oikeisto kuin oikeisto, ei se nyt haittaa, jos on vähän ääri. Monella on sellainen luulo, että omaisuuden kartuttaminen onnistuu vain oikeistohallituksen ollessa vallassa.
Sivistysporvariston katoaminen on yksi syy siihen, että äärioikeistolainen ajattelu pääsee leviämään. Ajatellaan yhä enemmän omaa menestystä, pääsyä paratiisisaarelaisten kunnioitettuun joukkoon. Muut ihmiset nähdään tuotannontekijöinä, hoitajina ja siivoojina. Ei enää tasavertaisina hyvin voivan yhteiskunnan jäseninä, joista pidetään huolta vaikeinakin aikoina.
Pelko leimautumisesta vasemmistolaiseksi on yksi vahva syy, miksi moni ei nouse vastustamaan väkivaltaistakaan äärioikeistolaista retoriikkaa. Natsimieliset käyttävät tätä taitavasti hyväkseen, kommunisti ja kulttuurimarxisti kuulee olevansa lähes jokainen, joka uskaltautuu kommentoimaan perussuomalaisia tai äärikokoomuslaisia vastaan.
Väkivallan pelko on myös ihan perusteltu syy pysyä hiljaa. Vasarapersujen myötä yhä ajankohtaisempi.
Puhutaan äärioikeiston soluttautumisesta perussuomalaisiin. Se on virheellinen ilmaisu, Perussuomalaiset r.p. kannattajineen on osa äärioikeistoa. Puolueeseen pääsy on estetty vain kaikkein julkeimmilta saunan taakse kuljettajilta, jos heiltäkään. Timo Soini imaisi törkeimmätkin rasistit puolueeseen lisä-ääniä ahnehtiessaan. Halla-ahon kaudella tuo joukkio on ehkä hieman vielä lisännyt älämölöään, mutta ei kovin paljon – Soinin aikana siihen vain suhtauduttiin lempeästi ja media toitotti, että täytyyhän pienen ihmisen äänen kuulua, vieraanpelko on ymmärrettävää eivätkä kaikki osaa punoa sanojansa yhtä taitavasti.
Pehmeä, äärioikeistoa salaa tai avoimen ihailevasti käsittelevä media onkin yksi suuri syy perussuomalaisten nousuun. Ruotsin media on jo kauan puhunut perussuomalaisista äärioikeistolaisena puolueena. Vuonna 2011, kun Halla-aho tuli valituksi eduskuntaan, kansainväliset tutkijat puhuivat hänestä uusfasistina. Meillä tämä ei vieläkään onnistu toimittajilta, ei sitten millään. Etenkin vaalien alla ollaan hipihiljaa Jussin & kumpp. rasismista. Vaalien jälkeen sitten analysoidaan ja ihmetellään, löydetään Halla-ahon vanhat fasistiset ja rasistiset kirjoitukset ja kysellään niistä, mutta koitetaan olla suututtamatta Jussia liiaksi, onhan hän niin suosittu poliitikko.
Mietityttää, kuinka paljon tosipersujen lisäksi on heitä, jotka salaa jakavat Halla-ahon ajatusmaailman ja ovat sitä mieltä, että on ihan hyvä, kun joku koittaa pitää muukalaiset muualla.
Onko Helsingin Sanomien ja muiden oikeistohenkisten lehtien pehmeys ja jopa persumielisyys nähtävä niin, että kauhistuttavan sosialidemokraattisen hallinnon pelossa ja oman puolueen äärilaidan tyydyttämiseksi on pidettävä yllä suhteita uusfasisteihin ja toivottava, että seuraavissa vaaleissa päästään taas hallitusneuvotteluihin?