
Me teemme Suomessa yhä edelleen tiliä siitä, mitä meillä tapahtui niinä vuosina, kun natsit tekivät hirmutöitään etelämpänä Euroopassa. Aiemmin muistelimme, vähän huojentuneinakin, että oliko niitä nyt viisi niitä juutalaisia, jotka lähetimme Saksaan tapettaviksi, nyt Wikipedia kertoo, että pakkopalautimme kymmenen juutalaista pakolaista ja joitakin kymmeniä juutalaisia sotavankeja – ja syyksi mainitaan Saksan painostus.
Tuolloinkin homma olisi ilmeisesti hoideltu kaikessa hiljaisuudessa, elleivät aktiiviset kansalaiset olisi nostaneet meteliä ja saaneet omantunnon omaavia poliitikkoja mukaansa.
Sisäministeriö selitteli tuolloin, kuten tänäänkin, että luovutuksissa oli kysymys ”tavallisesta poliisiasiasta ja vain turvapaikkaoikeutensa menettäneiden epäsuotavien ja rikollisten ainesten poistamisesta maasta”.
Nyt, kun tilanne jälleen on se, että ihmiset joutuvat pakenemaan hirmuhallintoa tai täysin kestämätöntä tilannetta sotaa käyvien ryhmittymien keskellä, omatunto tuntuu painavan lähinnä opposition edustajia. Tällä kertaa vainoa pakoon ovat lähteneet muut kuin eurooppalaiset. Siis barbaaritko? Ovatko yhtä kaameita, kuin juutalaiset olivat saksalaisten mielestä? Pakolaisten kohtalo ei tunnu juuri liikuttavan suomalaista vallanpitäjää, eikä monia kansalaisiakaan, ja aivan kuten toisen maailmansodan aikaisessa Suomessa, myös nyt entiset ja uudet sisäministerit ovat ryhtyneet reippaasti toimiin mahdollisimman monen pakolaisen karkottamiseksi ja närkästyvät kovin, jos heidän toimialaansa yritetään puuttua.
Aika hätkähdyttävää on se, että mediassakin on samat jakolinjat kuin 40-luvulla. Wikipedia kertoo, että sensuurista huolimatta sanomalehdet käsittelivät juutalaisten kohtelua. Helsingin Sanomat ja Suomen Sosialidemokraatti tuomitsivat luovutuksen voimakkaasti, mutta Uusi Suomi vähätteli sitä.
Helsingin Sanomat ei ole tänä päivänä kovin tomerasti asettunut heikoimpien puolelle, vaikkakin ihan viime aikoina on sentään turvapaikanhakijoiden oikeusturvaa puolustettu pääkirjoituksessakin.
Pitemmän ajan ihmisoikeustaistelijana on ehkä parhaiten ansioitunut Suomen Kuvalehti, joka ei kuitenkaan ole päivittäinen uutislehti. Mutta niin nyt kuin silloinkin, Uusi Suomi lähinnä edistää rasistien työtä nostamalla keskustelupalstallaan heidän kirjoituksiaan toimituksellisesti esiin ja sallimalla rasistikansanedustajilta ja heidän avustajiltaan lähes millaista tekstiä hyvänsä. Sensuuri tullee tänä päivänä rahoittajien taholta, media kirjoittaa siihen sävyyn, kuin omistajat ja viiteryhmät vaativat.
Olen usein keskustellut ulkomaalaisten kohtelusta Suomessa Migrant Talesin päätoimittajan, Enrique Tessierin, kanssa. Hän on elänyt maassa niin kauan, että on nähnyt rasismin kehityksen eristyksissä eläneen kansan ihmispelosta tämän päivän rasismivyörytykseen. Hän on myös ottanut talteen iltapäivälehtien otsikoita 1990-luvulta – ja kirjoittanut mielenkiintoisen artikkelin rasistisista asenteista 60- ja 40-luvun mediassa.

Meillä väitetään, ettei media olisi rasismin myötäilijä tai nostattaja, mutta selväähän on kaikille uutisointia seuranneille, että tummaihoiset ulkomaalaiset ja etenkin turvapaikanhakijat on mediassakin alusta alkaen nähty Suomelle haitallisena ja petollisena massana – tai ainakin media on hyödyntänyt kasvattamattoman kansanosan pelkoja ja vihantunteita otsikoinnillaan jo silloin, kun maailmankuvaa ei vielä muodostettu Internetin rasistipalstoilla. Aivan samaan tyyliin, kuin irakilaisista on nyt julkaistu skandaaliotsikoita, julkaisivat lehdet niitä ensimmäisistä maahan saapuneista somalipakolaisista. Vihankylvö onnistui mainiosti, niin kuin se tuppaa tekemään, ja poliitikoista katalimmat jatkavat pahan viljelyä – median avustuksella.
Milloin teemme näistä ajoista tiliä? Kuinka suureksi syyllisyyden taakan annetaan kasvaa?