Aman Heidari
Monet turvapaikanhakijat Suomessa ovat odottaneet monta vuotta saadakseen oleskeluluvan. Minä olen yksi heistä. Saavuin Suomeen Iranista vuonna 2015 enkä tiedä vieläkään saanko turvapaikan ja voinko jäädä Suomeen.

Kotimaani Afganistan on ollut useissa sisällissodissa monien kymmenien vuosien aikana. En ole koskaan kokenut miltä rauha tuntuu entisessä kotimaassani. Olen 27-vuotias.
Minä saavuin Suomeen vuonna 2015, jolloin noin 31,200 ihmisiä etupäästä Irakista (64%) ja Afganistanista (15%) hakivat turvapaikkaa. Minä ajattelin silloin, että saan oleskeluluvan nopeasti, koska vaimoni asuu ja työskentelee Suomessa.
Ennen Suomeen tuloani asuin Iranin pääkaupungissa Teheranissa kuusi vuotta paettuani Daikundista, joka sijaitsee Keski-Afganistanissa. Matka Suomeen kesti kuukauden ja se jatkui Iranista Turkkiin, sieltä Kreikkaan ja sitten ns. “kuoleman tielle” Kroatiaan.
Turvapaikanhakijat nimittivät matkan Pohjois-Makedoniasta pohjoiseen “kuoleman tieksi”, koska se oli vaarallinen ja monet olivat kuolleet matkalla.
Kroatiasta matkustin Itävaltaan, Saksaan, Tanskaan ja viimein Suomeen Tornion kautta. Pyysin silloin viranomaisia lähettämään minut Mikkeliin, jossa vaimo asui.
Minun epävarmuus ja kärsimys on hyvin yleistä turvapaikanhakijoiden keskuudessa. Kärsin melkein koko ajan stressistä ja se on kuin myrkkyä. Ihminen ei pysty nukkumaan hyvin, on kaikenlaisia kipuja vatsassa ja päänsärkyjä. Eläminen epävarmuuden kanssa on hyvin ahdistavaa.
Kuten sanoin, oleskelulupapäätöksen odotus on ollut pitkä. Ottaen huomioon ikäni, olen odottanut kyseistä lupaa lähes kolmasosan elämästäni.
Vaikka tilanne on vaikea, Otavan Opisto on antanut minulle toivoa jaksaa eteenpäin. Vaikka kuulosta oudolta, en voi vihata tilannetta, koska elämä jatkuu jollain tavalla joka tapauksessa.
Toivottavasti asiat paranevat ja voin rakentaa elämäni Suomessa ja elää rauhassa.