Rostam Atai
Olin kymmenvuotias, kun näen ensimmäisen kerran sotaa kotikylässäni Maymana Faryabissa Pohjois-Afganistanissa. Näin parin metrin päästä, kun Taliban-taistelija ampui konekiväärillä tuntematonta miestä päähän. Minulle se oli suuri järkytys enkä pystynyt nukkumaan tuona yönä.
Vaikka tämä välikohtaus tapahtui viisitoista vuotta sitten, näen yhä painajaisia miehestä, joka kuoli.
Elämäni Afganistanissa oli aika epävarmaa. Viisivuotiaana opiskelin Koraania ja toisia uskonnollisia kirjoja. Kylässämme oli toisinaan koulu, toisinaan ei. Jos Talibanit ottivat kylän haltuun, laitettiin koulu kiinni.
Kerron teille nyt muutamia katkeria muistoja elämästäni Afganistanissa. Eräänä talvipäivänä olin pelaamassa jalkapalloa kylän lasten kanssa. Yksi vastustajajoukkueesta, oli terroristien lapsi. 10 minuuttia pelin alkamisen jälkeen, kamppasin hänet ja hän kaatui maahan. Hänen isänsä ei tykännyt siitä, mitä tapahtui, joten hän otti aseen ja ampui ilmaan.
Minä lopetin siinä päivänä pelaamisen ja menin kotiin. En kertonut vanhemmille mitä oli tapahtunut, koska he olisivat suuttuneet minulle, kun menin pelaamaan jalkapalloa heidän kanssaan. En pystynyt silloinkaan nukkumaan moneen yöhön.
Toinen tapaus, jonka muistan, tapahtui kun Talibanit käskivät minua viemään leipää ja vettä kukkulaan huipulle toisille Talibaneille. Tämä oli käsky enkä voinut kieltäytyä. Laiton vesikanisterin hevosen selkään ja vein sen Talibanin pataljoonaan. Tämän jälkeen he käskivät minua tekemään teetä ja palvelemaan heitä.
Kun olin siivonnut, he kehottivat minua menemään moskeijaan rukoilemaan, lausumaan Koraanin ja sanomaan: “Rukoilkaa puolestamme, jotta voimme voittaa poliisit.” Olin silloin vielä lapsi, noin 10–11-vuotias, enkä halunnut rukoilla moskeijassa. Minut pakotettiin usein työskentelemään Talibanille, joka oli tylsää ja ärsyttävää.
Olen itse asunut Suomessa nyt viisi vuotta. Olen vapaa ja kiitän Suomea siitä, että se antoi minulle suojan sekä uuden mahdollisuuden elämälle.