Mikko Kapanen*
Umayya Abu-Hanna teki ämatöörimokan. Hän luuli, että Suomi on maa, jota maahanmuuttaja – edes maasta jo muuttanut maahanmuuttaja – saa analysoida kriittisesti. Että täällä koettuja aitoja kokemuksia saisi kirjoittaa muistiin ja muiden luettaviksi. Tai, toki Suomessa näin saa tehdä – emme tietenkään ole mikään Pohjois-Korea, mutta on turha kuvitella, että suomalaiset pysähtyisivät hetkeksi pohtimaan onko kirjoituksen sisällössä jotain, josta meidän pitäisi ottaa opiksemme, ennen kuin lyttäämme koko mahdollisuuden sellaisella voimalla, että tulevaisuuden potentiaaliset toisinajattelijat muualta oppivat oman paikkansa yhteiskunnassa. Meidän yhteiskunnassamme.
Toisen iltapäivälehtemme päätoimittajaa Ulla Appelsinia Abu-Hannan kirjoitus kismitti erityisen paljon. Hänen vahtivuorollaan ei yleistyksiä tehdä – ei ainakaan suomalaisista uussuomalaisten taholta. Appelsin käy omalle mielipiteelleen sopivalla tarkkuudella läpi Abu-Hannan kirjoitusta kiteyttämällä sen muutamaan keskeiseen ongelmaan: Abu-Hannan tulisi olla kiitollisempi Suomelle, muutama rasisti ei maasta rasistista tee ja on epäreilua, että Hollannista puhutaan kritiikittömämmin kuin Suomesta. Merkittävää on myös se, että Appelsin haluaa ymmärtää koko tekstin Abu-Hannan psykologisena puolustusmekanismina, jonka hän arvioi helpottavan suurten elämänmuutosten – kuten toiseen maahan asettumisen – käsittelyä. Toisin sanoen tämän mahtavan maan kyseenalaistaminen on niin käsittämätöntä, erityisesti sellaiselle henkilölle, joka on siltä niin paljon saanut, että ihan normaalilogiikalla siihen johtopäätökseen ei tulla. Tämä tuo mieleeni ääriesimerkin – ja ennen pillastumista on ihan hyvä muistaa hengittää ja pitää mielessä, että esitän tämän juuri ääriesimerkkinä – Abu-Hannan adoptiolapsen kotimaasta Etelä-Afrikasta, jossa valkoihoisen miehen, joka puukotti apartheidin suunnittelijaa ja omalta osaltaan myös toimeenpanijaa Henrik Verwoerdia vuonna 1966, katsottiin olevan pakostakin mielenvikainen, sillä miksi kukaan tervejärkinen ihminen haluaisi satuttaa näin hienoa miestä.
Muuten Appelsinin keskeisiin murheisiin voisi vastata sanomalla, että Abu-Hannan anekdootit lienivät esimerkkejä hänen kohtaamistaan ennakkoluuloista; ei kattava lista niistä, Suomesta tulee saada kirjoittaa kriittisesti ilman, että muistaa aina mainita, että meillä on jotkut asiat myös ihan hyvin. Kansana ja yksilöinä meidän tulee olla tarpeeksi kypsiä siihen, että ymmärrämme sen itsekin. Viimeisenä, jos puolisoaan hakkaava henkilö puolustautuu sillä, että naapurissakin lyödään, niin silloin on argumentti heikoissa kantimissa. Suomen sisäisessä kansalaiskeskustelussa ei varmasti kannata käyttää merkittävää aikaa tai energiaa omien ongelmien sivuuttamiseen sillä, että muuallakaan ei ole täydellistä. Oli niin joku antanut kirjoituksessaan ymmärtää tai ei.
Päivää ennen Abu-Hannan kirjoitusta Helsingin Sanomissa, Iso-Britanniassa kuohui. Kirjailija ja jonkinlainen feminismin julkinen kasvo Caitlin Moran kirjoitti The Times -lehden kolumnissaan ironiseen sävyyn omaksuen stereotyyppisen oikeistokonservatiivin ajattelumallin, ja vaikka kirjoituksen ironia oli kohtuullisen selkeä havaita, loukkasi se kuitenkin monia, erityisesti näkyviä vähemmistöjä. Osasyy tähän oli se, että Moranilla on harmillinen historia rasismin kanssa, ja sen perusteella voitiin kohtuullisesti olettaa, että hän ei ihan täysin ole sisäistänyt ongelmaa, ja siksi siitä ironisesti kirjoittaminen voitiin katsoa hyvin asiattomaksi. Maan valkoinen populaari-älymystö vasemmalta riensi Moranin tueksi ja yksi heistä, Owen Jones, joka itse mainitsi kuuluvansa yhteen Moranin ironialla mollaamiin vähemmistöihin, homoseksuaaleihin, julisti, että koska hän ei kaverinsa kirjoittelusta ollut loukkaantunut, niin muidenkaan ei olisi kuulunut näin tehdä ja kyseessä oli ”faux-outrage” – tekaistulla syyllä mielensäpahoittaminen. Ihmisten kokemukset olivat siis merkityksettömiä ulkopuolisten ‘asiantuntijalausuntojen’ edessä.
Itse olen ollut maahanmuuttaja noin kymmenen vuotta elämästäni ja minulla on aina ollut oikeus kritisoida maata, jossa olen sillä hetkellä asunut, ja olenkin aina ollut valmis sekä rakentavaan palautteeseen ja välillä vähemmän rakentaviin sarkastisiin heittoihin. Kukaan ei ole koskaan kehottanut minua muuttamaan takaisin sinne, mistä olen tullut. Samaa en voi valitettavasti sanoa viisivuotiaasta pojastani, jolle näin on Helsingissä sanottu siksi, että hänen äitinsä ei ole alun perin Suomesta. Rasismi on todellista ja sen edessä selittely ei auta ongelman ratkaisuun. Ihmisten aitojen kokemusten arviointi ja niiden reiluuden tai todenmukaisuuden analysointi ei ole se, mihin meidän yksilöinä kannattaa keskittyä, jos haluamme, että ihmisillä on hyvä olla. Appelsin olisi voinut esimerkiksi keskittyä enemmän Abu-Hannan mainitsemaan maan hierarkiaan, jossa maasta jo muuttanut kirjoittaja edustaa poikkeusta, ei sääntöä. Kaikki korkeasti koulutetut ja suomea hyvin puhuvat bussikuskit ja siivoojat eivät pääse osalliseksi Abu-Hannan suhteellisesta menestyksestä, jota suivaantunut päätoimittaja yksityiskohtaisesti analysoi.
Niin Suomessa, kuin muuallakin Euroopassa, olisi ihan tervettä muistaa, että me – kutsutaan meitä nyt sitten vaikka alkuperäisasukkaiksi – emme ole uuden yhteiskuntamme ongelmien asiantuntijoita. On vaikea arvioida esimerkiksi rasismin jättämää tunnetilaa, jos sitä ei ole koskaan kokenut. On vaikea ymmärtää, että rasismi ei ole pelkkää nimittelyä vaan sellaisia esteitä elämän tiellä, joista me etuoiketut emme oikein edes tiedä mitään. Siksi joskus, kuten opetan myös omalle lapselleni, selittelyn sijaan täytyy vain kuunnella ja yrittää ottaa opikseen.
* Kirjoittaja on tomittaja, blogisti sekä kuvaaja.
Tämä blogikirjoitus julkaistiin Migrant Talesissä luvalla.