Kadar Gelle
Kantasuomalainen kaverini kirjoitti eilen Facebookiin tummaihoisen teinipoikansa kokemuksesta.
Ruskea Poika on menossa omalle yläasteelle pelaamaan kavereiden kanssa korista. Matkalla juna pysähtyy asemalla hänen viereen ja laituri täyttyy ihmisistä. Ihmisjoukon keskeltä ilmestyy Elämää Nähnyt Mies, joka riuhtaisee kädellään Ruskean Pojan kuulokkeet irti korvista ja heittää ne puoliksi junan ja laiturin alle. Ruskea Poika sanoo Elämää Nähneelle Miehelle, “poimi ne ylös”. “En poimi. Ne ei oo mun”, ilkkuu Elämää Nähnyt Mies.
Ruskea Poika toistaa pyyntönsä vielä kerran. Elämää Nähnyt Mies yrittää tönäistä Ruskeaa Poikaa. Ruskea Poika väistää ja ensimmäistä kertaa elämässään potkaisee miestä mahaan. Elämää Nähnyt kaatuu maahan. Ruskea Poika poimii kuulokkeet maasta ja jatkaa matkaa. Hän katsoo taakseen ja näkee miehen nousevan ylös sadatellen.
Laiturin päissä ihmiset jatkavat matkaa kohti kotejansa. Ruskean Pojan mielen valtaa epätoivo ja suuttumus. Hän on yksin ja hän muistaa.
Hänen päässään myllertää ja muistot virtaavat läpi tajunnan. Kolmannella luokalla kauppakeskuksessa mies seuraa häntä ja haukkuu neekeriksi. Mies ei jätä poikaa rauhaan. Näitä tapauksia on lukuisia. Mies vastaan lapsi. Raitiovaunussa äidin kanssa mies ja nainen nälvivät Ruskeaa Poikaa ja äitiä neekereiksi. Oma täti oli täydessä bussissa ja mies löi tätiä haukkuen neekeriksi. Kukaan ei puutu. Muistoja tapahtumista on Ruskean Pojan mielessä niin paljon, että hän tuntuu tukahtuvan niiden painon alle.
Ruskeaa Poikaa kylmää sillä koskaan kukaan ei ole auttanut häntä. Miehet ovat saaneet repiä Ruskean Pojan mieltä ja ruumista rauhassa. Näissä tilanteissa kukaan paikalla ollut aikuinen ei ole katsonut häneen päin myönteisesti tai tullut kysymään miten Ruskea Poika voi. Kukaan ei ole huomannut mitään.
Ruskea Poika on tyhjällä laiturilla ja laiturin toisessa päässä Elämää Nähnyt Mies raahustaa pienenä pisteenä. Ruskea Poika tietää mikä on oikein ja mikä on väärin. Hän on auttanut kun jotain on kohdeltu huonosti. Ruskea Poika tietää, ettei kukaan auta kun häntä kohdellaan huonosti. Ruskea Poika ei tykkää tapella. Ruskea Poika tietää, että nykyään hän osaa fyysisesti puolustaa itseään Miehiä vastaan. Tästä hän on ylpeä, sillä se on ainoa asia mikä voi estää Ruskean Pojan mielen rusentumisen yksinjättämisen paineen alla.
Nyt lopulta Ruskea Poika tietää, että hänen on selvittävä yksin. Ruskeat pojat eivät kuulu tänne. Ruskea Poika ei kuuluu tänne. Hän jatkaa matkaa pelaamaan.
Ruskea Poika kuuluu tänne.
Nuoren kokemuksesta voi ymmärtää minkälaisen repivän paineen alla osa maamme lapsista elää, koska he ovat tummaihoisia. Kirjoitus ilmentää sitä arkeen siirtyvää asennemaailmaa, jonka yksi kasvualustoista on meidän aikuisten ”maahanmuuttokriittinen” sosiaalinen media. Kirjoituksessa ei ilmene tekijän motiivi. Voi tietenkin pohtia miksi tummaihoinen lapsi joutuu uhriksi ihmisjoukon keskeltä. Tärkeää on huomata kuinka voimakkaan tunnetilan trauman uudelleen kokeminen nostaa esiin nuoressa. Tämä kertoo kuinka syvälle rasismi haavoittaa.
Nämä lapset kohtaavat aikuisista lähtevää rasismia yksin koulumatkoillaan, mennessään treeneihin, ja kävellessään kaverilta kotia kohti. Rasismia joka on perusteellisen pelottavaa ja lasta tuhoavaa. Usein nämä tummaihoiset lapset joutuvat uhreiksi muiden aikuisten läsnä ollessa. Miksi sivullisen puuttuminen on niin vaikeaa? Lapsen näkökulmasta heitä ympäröi vihan muuri, jossa ei näy heihin kohdistuvia ystävällisiä tekoja tai myötätuntoisia elkeitä. Aikuisten puuttumattomuus rasistin rähinään on korostuneesti sama kuin teon hyväksyntä uhrin ollessa lapsi.
Vähemmistöjen kohtaamasta rasismista on tehty useita tutkimuksia ja moni tämän blogin lukijan kannattaa tutustua todennetuista tosiasioista rasismin kohtaamisesta. Ehdotan, että luette tekstin asettumalla Ruskean Pojan kenkiin. Empatia on kyky nähdä asia toisen ihmisen näkökulmasta. Tämä on yksi tärkeimmistä ihmisen ominaisuuksista ja syy miksi sivilisaatiomme on kehittynyt apinasta eteenpäin.
Kirjoitus julkaistu kaverini luvalla.
Alkuperäisen blogikirjoituksen voi lukea tästä.
Tämä blogikirjoitus julkaistiin Migrant Talesissä luvalla.