Fadumo Dayib
Saavuin tähän maahan pakolaisena vuonna 1990, keskelle lamaa, aikana jolloin ulkomaalaiset olivat harvassa. Somalishokki toteutui yli yön. Tavan takaa kuulin rasistisia heittoja, heräsin ”perkele”-sointuihin, join teeni ”mutakuonona” ja tanssin ”vitun neekeri”-biisien tahtiin. Ihmiset pysähtyivät kadulla tuijottamaan, lapset kiljahtelivat ”kato äiti neekeri”. Isoäidit hyökkäsivät kimppuuni uimahallin suihkussa yrittäen pestä pois väriäni. Muutaman tuoppin rohkaisemina toiset tulivat koskettelamaan hiuksiani ja tekemään sopimattomia ehdotuksia. Muutuin tuntevasta, unelmoivasta ja oikeudellisesta yksilöstä alhaiseksi ali-ihmiseksi: mutakuonoksi, nekruksi, huoraksi ja sosiaalipummiksi.
Hyvinä päivinä jos satuin tarvitsemaan liikunta, sain sen maanantaista perjantaihin skinien jahdatessa minua aamuaikaan 07:30 matkallani suomenkielen tunneille. Yhdessä yössä minusta, juoksunvihaajasta, tuli kohtuullisen lahjakas pitkänmatkan juoksija. Mitä nuo skinit tekivät tuolla bussiasemalla tuohon aamuvarhaiseen aikaan? Siellä oli nuoria poikia ja pari ikääntyneempää jäärää, jotka olivat selvittäneet kulkureittimme – muodostaneet hyökkäysjoukkonsa ja päättäneet että meidän piti lähteä. Päästäksemme kielikeskukseen, meidän tuli kulkea erään varjoisan tunnelin kautta, ohittaa taksiasema ja kävellä pari korttelia keskukseen.
Skinit kokoontuivat tunneliin, hyökkäsivät kimppuumme, jakelivat iskuja kuin konekiväärin suusta ja lähtivät juosten peräämme. Samalla minut tutustutettiin sukupuoliseen tasa-arvoon; heidän oikeuttaan jaettiin niin naisille kuin miehillekin. Jouduin singahtamaan hullun lailla kohti tunnelin päätä, päivänvaloon, ihmiskunnan silmien alle, jotka seisoivat rennosti ihmettelemässä, naureskelemassa taksiasemalla. Ja sitten vain juostiin tasaisesti jolkottaen kohti kielikeskusta.
Kun vihdoin yksi meistä rohkaistui kutsumaan poliiseja apuun, meitä neuvottiin jatkamaan juoksua, sehän on kuulemma meillä afrikkalaisilla verissä? Silleenhän me Suomeenkin oltiin tultu? Väsyneinä jahdatuksi tulemiseen, pahoinpitelyyn ja nimittelyyn käännyin poliisin puoleen ja tein skineistä ilmoituksen. Minua kehoitettiin juoksemaan ja välttämään jahdatuksi tulemista. Lopulta poliisi suostui aamuisin saattamaan meitä kielikeskukseen. Siirryimme skinien jahdin painajaisesta poliisin seurannan alaisuuteen. Sekään ei ollut helppoa, sillä Afrikassa, jätetyssä kotimaassa poliisiviranomainen tarkoitti monasti ongelmia ja kidutusta. Viimeisenä päivänä, ilmeisesti jäähyväistervehdyksenä, poliisiauto ajoi lähellemme ja poliisi huikkasi minulle ”juokse, nekru, juokse”.
Nyt, kaksikymmentäkolme vuotta myöhemmin, rasistit edelleen ajavat takaa ja hakkaavat viattomia ihmisiä. Vastikään eräs kahden lapsen somaliäiti istui yksin, silmät päästään itkeneenä Pasilan poliisiasemalla. Hän oli samaisena aamuna matkustanut Malmilta iloisena suomalaisille lapsilleen jutellen, toiveikkaana päivää odottaen. Liukuportaissa heidään takanaan seissyt henkilö työnsi voimalla kolmevuotiaan pois edestään ja asettui äidin eteen. Tämä kysyi miksi hän oli tuuppinut pientä lasta. Vaaleatukkainen nainen tuijotti takaisin, hihitti ja läimäytti kuusivuotista kasvoihin halkaisten lapsen huulen ja nenä alkoi vuotamaan verta. Lasten äiti meni shokkiin yllättävästä väkivallasta ja huusi sivustakatsojia ottamaan juoksevaa naista kiinni. HE VAIN SEISOIVAT JA KATSOIVAT, STADIONIN YLEISÖN LAILLA. Äiti ei voinut lähteä pahoinpitelijän perään jättäen
lapsiaan liukuportaisiin.
Poliisin saapuessa, silminnäkijät hupenivat, kieltäytyivät kertomasta näkemäänsä vastuullisina kansalaisina. Äiti vetosi katsojiin, heidän oikeudentuntoonsa ja inhimillisyyteen, mutta turhaan. Nyt oikeutta ei saa, lapset ovat psyykkisesti traumatisoituneita ja äiti on voimattomuuden, vihan ja inhon tunteiden murtama. Miksi suomalaiset tekevät näin ? Miksi he päättivät olla auttamatta nähdessään tämän julman teon? Se oli lapsi, LAPSI! Olisin ehkä ymmärtänyt teon jos kohteena olisi ollut aikuinen, mutta puolustuskyvyttömän lapsen kimppuun hyökkääminen on puhdasta ilkeyttä.
Pyydän. Jos olit Pasilassa tuona päivänä ja näit tämän, mene poliisin puheilla ja tee velvollisuutesi jotta tämä mielenhäiriöinen hyökkääjä saadaan oikeuden eteen. Seuraavan hyökkäyksen kohde voi olla sinun lapsesi.
Ajat ovat muuttuneet, enimmäksen parempaan suuntaan. Rasismin kasvot ovat vaihtaneet värejään maidonvalkoisesta eri keltaisiin, punaisiin, ruskeisiin ja joskus vihreisiin säyvyihin. Rasismi ei enää ole mikään suomalaisten oikeus, vaan sitä harrastavat myös maahanmuuttajat keskuudessaan.Somaleja voi aina vetää turpaan vaikka ihan tonttupisteiden ja arvostuksen vuoksi. Turhautuneena maahanmuuttajana voit aina kävellä suomalaisen luokse ja kertoa miten halveksit noita tyhmiä somaleja ja jäädä odottamaan kutsua kahville seuraavana päivänä. Tulet pettymään sillä oma hetkesi tulee minä päivänä hyvänsä. Jos näin kuitenkin toimit, muista että nykyhetken suhteellinen rauha ansaittiin, kun me aikanaan juoksimme, otimme turpaan ja tasoitimme tiesi.
Miksi revin auki vanhoja haavoja, vaikka ajat ovat muuttuneet parempaan? Koska olen väsynyt kuulemaan miten rasistisia suomalaiset ovat. Että me emme voi integroitua yhteiskuntaan värimme, uskontomme tai ulttuurimme takia. Että suomalaiset vaativat meitä luopumaan kulttuuristamme ja uskonnostamme. Jos näin olisi, miksi lapsemme ovat opiskelemassa kieltä ja uskontoa kouluissa? Missä muualla maailmassa valtio tarjoaa parasta oppia ja koulutusta – loputtomia mahdollisuuksia?
En kiellä Suomen rasismiongelmaa. Kyseessä on maailmanlaajuisesta, niin Somaliassa kuin maahanmuuttajien joukossa kytevästä ilmiöstä. Esimerkkeinä populististen puolueiden listoille asettuvat siirtolaiset – juuri ne jotka häikäisevät ämpärikaupalla valuvilla alentavilla lausahduksillaan, joiden jälkeen olosi on paljon varsinaisten rasistien käsittelyn jälkeistä pahempi. Jumala varjelkoon törmäämästä heihin sairaaloissa, virastoissa tai edes kaduilla.
En kuitenkaan millään pysty yleistämään ongelmaa laajempaan väestöön. Enemmistö suomalaisista, hiljaisina ja taustalla, ovat maltillisa, rauhaa rakastavia ja sivistyneitä. Äänekkäät ja näkyvät rasistit ovat pieni vähemmistö tässä maassa. Mistä heidät tunnistaa? Yhteisenä tunnusmerkkinä heillä on viha. Se kohdistuu ihmisiin, jotka pärjäävät, ovat töissä, omistavat yrityksiä, nostavat korkeaa palkkaa, koulutettuihin, korkeaan elintasoon, kielitaitoisiin kansalaisiin. He ovat helposti manipuloitavissa ja purkavat pahan olonsa lähimpänä oleviin ihmsiin, jotka kokevat aiheuttaneen heidän tilansa. Yleensä elävät kieltäen kaiken ja uskovat utopiaan, että eräänä päivänä he heräävät harppua soittavien enkelien kuoroon värittömään Suomeen.
Jos kaikki suomalaiset olisivat rasisteja, kuten jotkut väittävät – elämä olisi helvettiä. Mieti asia hetken, ja vielä lisää, hitaasti.
Tartu tämän maan tarjoamiin mahdollisuuksiin, opi kieli, kouluttaudu, tee lujasti töitä ja tottele lakeja, noudata normeja. Jos et siitä huolimatta tunne itsesi tervetulleeksi, älä huolehdi – maailmassa on monia maita, jotka hamuavat pätevää ja koulutettua työväkeä. Suomesta on nopeasti tulossa maa, joka tunnetaan korkeatasoisesta koulutuksesta ja vinhasta aivoviennistä. Muista kuitenkin palata. Pakoon juokseminen on harvoin se ainoa ja paras ratkaisu. Usko minua, puhun kokemuksesta.
Meidän on yhteistuumin ryhdyttävä suvaitsevan enemmistön voimaannuttamiseen, löydettävä yhteisiä tavoitteita ja tehtävä töitä kaiken kattavan suomalaisuuden eteen. Uskon tämän olevan maamme, satoi tai paistoi, ja olemme täällä myös myrskyn laannuttua. Rakastan Suomea ja olla somali-suomalainen. Tämä on maani, kotini, paikka johon olen haudannut äitini ja johon olen synnyttänyt lapseni. Lakatkaa pahoittelemasta, valittamasta, käärikäämme hihat etsimään ratkaisuja ja rakentamaan siltoja.
Käännös Alexander Holthoer
Alkuperäisen blogikirjoituksen voi lukea tästä.
Read the column in English here.
Tämä blogikirjoitus julkaistiin Migrant Talesissä luvalla.