Yksin matkaavia nuoria ja lapsia on aina liikkunut pakolais- ja väestövirtojen mukana, mutta nyt heitä on enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Vuoden 2015 aikana heitä saapui EU:n alueelle ennätyksellisen paljon, lähes 95 000 ja vuoden 2016 aikana 63 000. Tämä määrä jakautui eri Euroopan valtioihin hyvin epätasaisesti. Esimerkiksi vuonna 2015 Ruotsista turvapaikkaa päätyi hakemaan hieman yli 35 000, Saksasta 22 255 ja Suomesta 3 024 yksin tullutta lasta ja nuorta.
Yksin maahan tullut nuori tarvitsee paitsi turvallisen fyysisen myös sosiaalisesti hyväksyvän ympäristön, jonka avulla kotoutuminen uuteen maahan voi alkaa. Hän tarvitsee luotettavia aikuisia ja ennen kaikkea ystäviä uudesta kotimaastaan. Antropologit Deborah Reed-Danahay ja Caroline Brettell tarkastelevat sosiaalista kuulumista vuorovaikutusprosessina, jonka rakentumiseen vaikuttavat ihmisiä ympäröivien paikkojen historialliset, rakenteelliset ja kulttuuriset tekijät. Suomen Akatemian rahoittamassa TRUST-kärkihankkeessa korostammekin kuulumisen tunteen merkitystä, jonka rakentumista yksin tulleiden lasten ja nuorten arjessa tulisi tukea ja vahvistaa.
Tällä hetkellä kaikki maahan yksin tulleet nuoret ovat voimakkaiden hallinnollisten toimien kohteena. Niitä ei suinkaan määritä inhimillinen kohtelu vaan kansallisesti värittyneet poliittiset päämäärät. Aikaisemmin yksin maahan tulleet saivat äärimmäisen harvoin kielteisiä turvapaikkapäätöksiä, mutta nyt oleskelupien kriteereitä on tiukennettu. Myönnetyt luvat ovat olleet usein lyhyitä, ja jatkolupaa hakiessaan 18 vuotta täyttäneet nuoret saavat yhä useammin kielteisen päätöksen.
Toimet toteuttavat yhä tiukentuvaa maahanmuuttopolitiikkaa. Nuorten kanssa työskentelevät ihmiset puhuvat ”järkyttävästä käänteestä”, johon on johtanut pyrkimys mahdollisimman suuren ihmismäärän nopeaan ja tehokkaaseen käsittelyyn. Samalla he pohtivat, pystyvätkö he itse ammattieettisesti toimimaan osana tällaista järjestelmää, jossa laadukas kotoutumisprosessi tuntuu jääneen taka-alalle.
Alkuperäisen blogikirjoituksen voi lukea tästä.
Epävarmuus luo näköalattomuutta
Mitä epävarmuuden lisääntyminen tarkoittaa nuorten arjessa? On muistettava, että nuoret ovat aina nuoria: keskenkasvuisia, vasta aikuisiksi oppimassa, mutta silti yksilöitä omine tarpeineen. Yksin tulleilla on usein takanaan traumaattisia kokemuksia, joista selviämiseen he tarvitsevat paljon tukea. He elävät usein myös kulttuurien ristipaineessa, jossa uuden ja vanhan kotimaan kulttuuriset käytännöt törmäävät ja sekoittuvat sekä mielissä että muistoissa. Useampaan kulttuuriin kuuluminen vetää nuoren mieltä eri suuntiin ja tuottaa myös epävarmuutta. Tässä tilanteessa tarvitaan koti, jossa voi kasvaa aikuiseksi rauhassa. Koti, jossa uudesta kulttuurista voi keskustella, sitä voi ihmetellä ja myös kritisoida ilman pelkoa. Koti, jossa joku ohjaa turvalliselle tielle, tukee sekä kannustaa.
Vaikka nuoret ovat fyysisesti nyt turvassa, heidän elämänsä on edelleen täynnä epävarmuutta. Seuraava katkelma kenttätyömuistiinpanoistamme osoittaa, kuinka esimerkiksi oleskelulupapäätösten odottaminen lisää epävarmuuden tunnetta. Myös se, että nuori haluaa kertoa tästä tutkijalle, jonka hän on tavannut vain muutaman kerran aikaisemmin, osoittaa kuinka merkittävästä asiasta on kyse.
Malik* jatkaa maalaamista. Hän tulee aivan minuun kiinni, painaa pään alas, ei katso minua, mutta alkaa pian puhumaan:
-Ei tiedä mitä minun käy. Ei tiedä, kun lappu tulee.
-Tarkoitatko oleskelulupaa?
-Joo, ei tiedä mihin mä joutuu. Ehkä Espooseen.
-Onko sinulla siellä jotain tuttuja?
-Ei mulla ole ketään tuttuja Suomessa.
-No toivotaan, että sä pääset paikkaan, jossa sä tunnet näitä muita nuoria.
(* nimi muutettu)
Nuoret ovat alkaneet reagoida käytöksellään tiukkenevaan politiikkaan. Erilaiset häiriöt ovat lisääntyneet ja asumisyksiköissä on jouduttu uudenlaiseen tilanteeseen. Sääntöjä ja valvontaa on tiukennettu ja perheenomainen yhteisöllisyys on vähentynyt. ”Ei olla enää yhtä suurta perhettä, mutta meillä on perhehetkiä”, erään asumisyksikön työntekijä totesi meille vierailumme aikana. Tässä tilanteessa lähelläkin olevat aikuiset näyttävät nuorten näkökulmasta olevan osa sitä järjestelmää, joka on osittain eri puolella kuin he itse. Siksi nuoret ovat alttiimpia kuuntelemaan huhuja toisilta samassa tilanteessa olevilta nuorilta.
Ei ole myöskään ihme, että nuoret nykytilanteessa miettivät, onko omalla kotoutumisella mitään merkitystä, jos kaikesta huolimatta kielteinen päätös uhkaa ja voi joutua palautetuksi entiseen kotimaahansa vastoin omaa tahtoaan. Vastaava ilmiö on ollut jo pitkään näkyvissä Ruotsissa ja Saksassa. Haastattelemamme ruotsalainen asiantuntija pohtikin, mitkä ovat sellaisia taitoja, joita nuorille kannattaisi opettaa siinäkin tapauksessa, että he joutuvat lähtemään maasta.
Ruotsalaiset sosiaalialan tutkijat Marcus Hertz ja Philip Lalander ovat pohtineet myös ”yksin tulleet” -nimitystä: leimaako se nämä lapset ja nuoret ikuisesti yksinäisiksi, yksin maassa oleviksi? Heidän mukaansa lasten luokittelu yksin tulleiksi on ongelmallista, koska sillä lasten elämästä poistetaan merkittäviä sosiaalisia suhteita ja näin ollen vahvistetaan lasten yksinäisyyttä ja eristäytyneisyyttä. Hoivajärjestelmän tulisi vahvistaa nuorten omaa toimijuutta, tarpeita ja identiteettiä. Erityisesti järjestelmän tulisi huomioida nuorten kuuluminen samanaikaisesti moniin kulttuurisiin ja eri puolilla maailmaa sijaitseviin yhteisöihin, eikä pyrkiä yksinomaan kansalliseen integraatioon ja uuden kotimaan kielen kautta tapahtuvaan kotouttamiseen.
Ketä integraatio ja kotoutuminen tukevat?
Integraatiolla tarkoitetaan sopeutumista uuteen kotimaahan. Suomessa integraatiosta käytetään sanaa kotoutuminen. Laki kotoutumisen edistämisestä määrittelee kotoutumisen ”maahanmuuttajan ja yhteiskunnan vuorovaikutteiseksi kehitykseksi, jonka tavoitteena on antaa maahanmuuttajalle yhteiskunnassa ja työelämässä tarvittavia tietoja ja taitoja samalla kun tuetaan hänen mahdollisuuksiaan oman kielen ja kulttuurin ylläpitämiseen”.
Lakia ollaan parhaillaan uudistamassa, ja esitys uudeksi kotouttamislaiksi on ollut lausuntakierroksella keväällä 2017. Suomessa työ- ja elinkeinoministeriön alaisuudessa toimiva kotouttamisen osaamiskeskus toimii tukena kotouttamisen parissa työtään tekeville paikallisesti, alueellisesti ja valtakunnallisesti.
Kotoutumisen tukirakenteet ovat eri valtioissa erilaisia. Niiden olemassaolon toteamisen lisäksi on tärkeätä tarkastella myös keitä nämä rakenteet tukevat, missä vaiheessa kotouttamistoimia tehdään, ja millainen tausta-ajatus rakenteiden taustalla vaikuttaa. Kuinka ja keiden hyväksi nämä rakenteet käyttävät sitä valtaa, mikä niillä on?
Ruotsissa haastatteluja tehdessämme kuulimme useamman kerran kuinka: ”Här i Sverige är vi alla i samma lådan”. Tulkitsimme lauseen siten, että toimijat halusivat uskoa siihen, että ruotsalaisessa yhteiskunnassa kaikki ovat tasa-arvoisessa asemassa. Nuorten parissa työskentelevä haastateltava kertoi työnsä tavoitteeksi sen, että jokainen yksin maahan tullut voisi kokea saman kuin ”tavallinen ruotsalainen nuori”. Tämä näkyi esimerkiksi kesäleireinä ja ystäväperheinä, jossa nuoret saivat tuntumaa siitä miten ruotsalaiset nuoret elävät arkeaan.
Myös lääninhallinnossa maahanmuuttoasioiden parissa työskentelevä haastateltava painotti yhdessä tekemistä: ”Verkostossa meillä on mahdollisuus keskustella monenlaisista kysymyksistä ja yritämme päästä yhteiseen näkemykseen siitä mitä voimme tehdä yhdessä, millaisia ongelmia on ja mihin voimme rahamme käyttää”.
Saksaan tekemämme kenttämatkan aikana kävimme keskustelemassa Bremenin integraatioraadin (Bremer Rat für Integration) puheenjohtajan kanssa. Toisin kuin Ruotsissa, jossa integraatioverkoston jäsenet olivat pääasiassa viranhaltijoita, Saksassa integraatioraati on vapaaehtoisista koottu asiantuntijaelin, joka toimii Bremenin osavaltion ja kansalaisjärjestötoiminnan välimaastossa. Integraatioraadin tehtävänä on tukea ja helpottaa kotoutumista Bremenin kaupunkiosavaltion alueella. Raati edistää hyviä yhteisösuhteita ja puuttuu näihin liittyviin epäkohtiin mahdollisimman pian. Lisäksi raadin tehtävänä on vaikuttaa poliittiseen järjestelmään ja tehdä julkisuustyötä. Se järjestää myös erilaisia tapahtumia, kuten konsertteja ja kielikursseja.
Kotoutuminen pitää sisällään tavoitteita, joiden täyttyminen katsotaan kotoutumisen onnistumisen mittariksi. Kiristynyt maahanmuuttopolitiikka on kuitenkin synnyttänyt tilanteen, jossa vuodesta 2015 lähtien yksin maahan tulleita halutaan poistaa maasta ennätysmäärä. Aikaa on kulunut pitkittyneiden päätöksentekoprosessien aikana, ja tässä ajassa monet nuoret ovat alkaneet jo kotoutua Suomeen.
Aamulehti nosti lokakuussa esille epäilyt Migrin tiukentuneesta linjasta. Uutisessa todetaan, että nuoret ovat sitoutuneet kotoutumiseen heiltä vaaditulla tavalla ja hoitaneet velvoitteensa. Tästä huolimatta valtio onkin ajamasta heitä ulos maasta. Kentällä pitkään työskennelleiden henkilöiden mukaan ”sopeutumisesta” on tehty taito, johon vedotaan kun nuori poistetaan maasta. Koska nuori näyttäisi sopeutuvan nopeasti uuteen yhteiskuntaan, hänen oletetaan sopeutuvan palautukseenkin. Tämä on erityisen julma tausta-ajatus ja vastoin kotoutumisen sekä inhimillisen maahanmuuttopolitiikan ideaalia.
Kuuluuko yksin tulleiden ääni yhteiskunnassa?
Ruotsissa maahanmuuttotyötä tekevien verkostossa oli viranomaisia eri organisaatioista. Bremenin integraatioraadin jäseninä oli useita maahanmuuttajataustaisia henkilöitä. Suomessa kotouttamisen osaamiskeskuksen järjestämissä tapahtumissa on kuultu maahanmuuttajataustaisia henkilöitä. On kuitenkin muistettava, ettei pelkästään maahanmuuttajuus takaa sitä, että voisi puhua kaikkien puolesta. Ruotsissa yksin tulleet ovatkin perustaneet oman järjestön (Ensamkommandes Förbund), joka nostaa esille nimenomaan yksin tulleiden näkökulmia. Järjestö on aktiivinen sosiaalisessa mediassa ja pystyy sitä kautta levittämään tietoa ja auttamaan jäseniään arkisissakin ongelmissa, kuten vaikka asunnon hankinnassa.
Yksin tulleille nuorille tulisi tarjota mahdollisuuksia kertoa omista tarpeistaan uudessa yhteiskunnassa sekä saada äänensä kuuluviin heitä koskevissa asioissa. Yksi tällainen tapa voisi olla Ruotsin mallin kaltainen yksin tulleiden oma järjestö, jonka sisällä voisi toimia myös nuorten kanssa työskentelevien muodostama vahva tukiverkosto. Tämä tukiverkosto välittäisi nuorten kokemusperäistä tietoa heitä koskeviin päätöksentekoprosesseihin.
Vaikka kotoutuminen ja kuuluminen voidaankin nähdä tietyin askelin etenevänä prosessina, kuuluminen on myös tunne, jota pitää yllä toivo. Antropologi Ghassan Hage on kirjoittanut, että yhteiskunnan tehtävänä on jakaa toivoa. Yhteiskunta tuottaa jäsenilleen monenlaista tunteisiin liittyvää kiintymystä (esimerkiksi huolehtiminen tai välittäminen), jotka ovat kiinteästi yhteydessä yhteiskunnan kykyyn luoda ja jakaa toivoa. Hage on tarkastellut toivoa erityisesti kansallisvaltioiden ja nationalismin yhteydessä ja painottanut tässä yhteydessä kansallisuuden ja siihen liittyvien oikeuksien merkitystä.
Tutkimusaineistossamme on paljon erilaisia toivonpilkahduksia. Nämä hetket ovat tulleet näkyviksi esimerkiksi kirkkaina ja iloisina katseina valokuvissa, hymyilevien nuorten kasana sohvalla tai nuoren rohkeutena lähestyä itselleen vieraita suomalaisia nuoria ystävystymisen toivossa. Nähdäksemme olisi kuitenkin erityisen tärkeää pohtia, millainen on suomalaisen yhteiskunnan kyky luoda toivoa? Kuinka huolehdimme näistä nuorista? Välittyykö kohtaamisista hyväksyvä ja empaattinen yhteinen tulevaisuus? Kuinka sinä kohtaat nämä nuoret?
Alkuperäisen blogikirjoituksen voi lukea tästä.
Tämä blogikirjoitus julkaistiin Migrant Talesissä luvalla.