Suomea vaivaa rasistinen viha ja vihapuhe sekä näiden mukana lisääntynyt rasistinen väkivalta.
Väkivalta sinänsä ei ole uusi ilmiö Suomessa, joka on Euroopan neljänneksi väkivaltaisin maa ja lähisuhdeväkivallan osalta Euroopan nelonen. Koulukiusaaminen on iäisyysongelma eikä työpaikoillakaan vallitse kiusaamisvapaus. Henkinen väkivalta ei ole pikku juttu – saattaa olla jopa konkreettista pahoinpitelyä haastavampi asia. Sitä on vaikea toisille todeksi näyttää.
Rasismi nousee aina kun taloustilanne vaikeutuu. Se on ennakoitavissa. Tällä hetkellä valtoimenaan vellovaan vihaan on useita syitä.
Ensinnä vihapuhetta on saanut verkossa rauhassa vuosia harjoittaa ilman, että siihen kukaan on puuttunut. Verkkokeskustelu vaatii toteutuakseen sääntöjä ja tiukkaa moderointia. Nimimerkillä esiintyminen alentaa kynnystä heittää mitä vaan.
Toiseksi poliisi on moneen otteeseen rauhoitellut, että vihapuhe ei siirry tekoihin. Tätä olen erityispedagogina ihmetellyt vuosia. Miten voidaan esittää tällainen mitätöivä ja vähättelevä väite. Tekoja edeltää aina puhetta ja ajatuksia. Niistä syntyy asenteita, joiden pohjalta sitten sitä toimintaa. Hitlerkin ensin puhui, sitten kirjoitti Mein Kampfhin. Loppu on historiaa.
Kolmanneksi saamme kiittää tästä perussuomalaisia kannattajineen, jotka ovat vuosia ratsastaneet vihamielisellä populismilla, jonka ainoa agenda on rasismi ulkomaalaisia kohtaan.
Neljänneksi media on kirjoittanut ja kirjoittaa aivan jokaisesta perussuomalaisten tai heidän kannattajiensa edesottamuksen. Ei päivääkään ilman persuilua ja jonkinlaisia ulostuloja. Heidän harmikseen Perustuslaki tulee vastaan kovin monessa heidän ajamassaan asiassa.
Varsinainen roihu käynnistyi Sipilän otettu Perussuomalaiset hallitukseen. Hallitusohjelma ei salli rasismia, mutta käytännössä se on sallittu. Meneillään on merkittävä rasismin valkokirjopesu, jolla siitä ollaan normalisoimassa normipuhetta, jota tulisi ymmärtää ja jonka kanssa tulisi käydä dialogia. Koska pelko.
Ruotsissa on valittu toisenlainen linja. Tässä lainaus Michael Boothin kirjasta The Almost Nearly Perfect People, joka käsittelee Pohjoismaita, jossa hän kertoo ruotsalaisten suhtautumisesta omaan populistiseen uusnatsitaustaiseen puolueeseensa: ” Prior to the most recent election, Sweden’s far-right party had been judged so far beyond the pale that the major newspapers had refused to run their campaign adverts, and some of the TV political discussion shows had not invited the party’s representatives to participate. The channels defended their position on the grounds that the right-wingers had not won sufficient votes in previous elections to justify the presence, but previously the Green Party had been allowed to participate despite being even less popular. The other political parties also refused to have anything to do with the Sweden Democrats to the extent that, when one of their representatives was finally allowed to go on TV, a left-wing party representative who was booked for the same show refused to have their make-up put in the same room. ”
Tuntemattomasta syystä meillä nyt hyysätään rasisteja ja syytellään ääripäitä. Koska sananvapaus. Suomessa on kadonnut jo vuosia sitten toisen ihmisen kunnioitus. Se tulee nyt löytää uudelleen. Sen opettaminen kouluissa ei riitä. Sitä tarvitaan kaiken ikäisille.
On olemassa erilaisia interventioita, joilla voidaan oppia väkivallatonta aitoa keskustelua. Opettajat vastaavat yleensä luokkahuoneessa vuorovaikutuksesta. On sääli, jos meillä mennään siihen, että vihapuheen määrittelee poliisi lakikirja kädessä. Jos rasisti ei tunnista omaa rasismiaan niin siihen on voitava puuttua. Vaikka terapiaan ohjauksella.
Kyllä meidän tulee pystyä yhteisönä ja kansana pystyä laittamaan tälle stoppi. Se stoppi tulee rajat laittamalla näille nillittäville vässyköille. Rasismiin ei saa alistua.
