Koko Hubara
Kirjoitan tätä suoraan blogipostauskenttään, sydän murskana ja silmien takana itku, joka ei enää edes tule ulos.
Minä haluan tietää, miksi minä olen painajainen. Mikä se painajainen on.
Onko se painajainen se, että minun vanhempani ovat saaneet aikanaan kokea niin syvän rakkauden toisiaan kohtaan, että he halusivat mennä naimisiin ja perustaa perheen. Onko se painajainen se, että he halusivat muuttaa Suomeen, koska täällä meidän perheellämme on paremmat ja turvallisemmat oltavat. Onko se painajainen se, että minä synnyin raskausviikolla 32 ja jäin henkiin, koska täällä on niin hyvä terveydenhuolto. Onko se painajainen se, että meillä oli kotona yksi jumala, mutta joulu ja hanukka, kaksi pääsiäistä, vai se, että me emme sekoittaneet maitoa ja lihaa samalla aterialla. Onko se painajainen se, että se koti oli ihan tavallinen omistusomakotitalo ihan tavallisessa lähiössä.
Vai onko se painajainen se, että tänään minä heräsin elossa ja lähdin lapsen kanssa pyöräretkelle Isoon Vasikkasaareen. Söin lihapullia ja muusia, join lasin rosé-viiniä, lojuin hiekkarannalla, puhuin ystävän kanssa pojista. Onko se painajainen se, että ihoni on tummempi kuin ystäväni, lapseni on tummempi kuin ystäväni lapsi. Onko se se, että paluumatkalla pysähdyin Hesarin Alepaan ja ostin banaaneja, maitoa, Angry Birds -jukurttia ja neilikkakimpun. Vai se, että katselin youtubesta junavideoita, luin (taas) iltasaduksi Kuka lohduttaisi Nyytiä, lauloin ensin Tuiki, tuiki tähtösen, sitten Numi, numi yaldatin.
Ja nyt kirjoitan tätä. Tämäkö on se painajainen.
Ei käy. Minä olen unelma.
Painajainen on sitä, että äärioikeistolaisuus nousee, fasismi nousee, kansallismielisyys nousee, nousee suoraan hallitukseen, vaikka seitsemänkymmentä vuotta sitten meille luvattiin toisin. Painajainen on se, että minua ei pidetä suomalaisena, vaikka olen tavallinen, hyvä ihminen, ja minulta suomalaisuuden saavat anastaa ihmiset, jotka haluavat tappaa minut. Painajainen on se, että media ja poliisi eivät tee yhtään mitään. Painajainen on se, että minulta odotetaan ymmärrystä ja valmiutta keskustelemaan, samaan aikaan kun minut vaiennetaan ja he saavat sanoa, että joku päivä meidät on poistettu täältä. Painajainen on se, että kaikki vaikenevat, kääntävät päänsä pois, heittävät minut bussin alle ja jatkavat päiväänsä.
Painajainen on se, että tämä on minun yksi, ainoa elämäni, tässä yhdessä, ainoassa kotimaassani. Tämä ei ole unta, mutta minä. en. ole. painajainen.
Minä olen unelma.
Alkuperäisen blogikirjoituksen voi lukea tästä.
Tämä blogikirjoitus julkaistiin Migrant Talesissä luvalla.