Maahanmuuttokeskustelussa vähän väliä ja etenkin silloin, kun kuulemme turvapaikanhakijoihin liittyvistä ikävistä uutisista, heidän tekemistään tai heitä kohtaan tehdyistä rikoksista, kansanedustajasedät ja -tädit puolueista riippumatta esittävät ratkaisuksi sen, että tuodaan tänne naisia ja lapsia. Tällä viitataan kiintiöpakolaisiin ja mahdollisuuteen lähettää oikeita suomalaisia leireille valitsemaan sopivan näköisiä lapsia äiteineen Suomeen hoitoon ja poseeraamaan mediassa, jotta suomalaiset hyväntekijät saisivat hyvän mielen.
Tässä toiminnassa on sellainen ongelma, että määrät ovat niin pienet, että se jää lähinnä kuvaamani kaltaiseksi turvapaikkaturismiksi. Kiintiön kasvattamisesta keskustellaan vuodesta toiseen, joidenkin satojen lisäyskin tehdään ja joidenkin poliitikkojen omatunto tyydyttyy. Pakolaisten hädän helpottamisessa sillä on hyvin vähäinen merkitys. Määrien pitäisi olla kymmenkertaiset ja saman tien, kun tänne on saatu äiti ja lapset, olisi ryhdyttävä toimenpiteisiin, jotta puoliso ja isä pääsisi myös turvaan. Näissä tapauksissahan on – niin ainakin tätä käytäntöä suomalaispoliitikot puolustavat – jo valmiiksi selvitetty oikeus pakolaisstatukseen ja harva perhe lienee omaa puolisoa ja isää paossa.
Tuollainen tapa pelastaa ihmisiä on kuitenkin hidas ja kallis. Paljon järkevämpää olisi ollut alkaa urakalla pelastaa niitä hädänalaisia, joita tuli tänne 30.000 vuonna 2015. Sen sijaan, että olisimme alkaneet heitä nopeasti kotouttaa, järjestää asuntoa ja elantoa ja sitten auttaa heitä kutsumaan tänne äidit ja isät, puolisot ja lapset, aloimmekin säilyttää heitä neljän kerrossängyn bunkkereissa, toimettomina ja toivoa vailla. Valtiovalta julisti heti kättelyssä tavoitteen: 65 % ulos niin nopeasti kuin mahdollista.
Poliitikot kiihottivat väkeä pakolaisia vastaan kaikin mahdollisin keinoin: presidentti totesi, että ne tulevat pahat mielessä ja pääministeri väitti vielä kolme vuotta myöhemmin, että suurin osa tuli vilpillisin mielin, taloudellisessa tarkoituksessa. Turvapaikanhakijoita, perheitäkin pienten lasten kanssa, alettiin rahdata säilöönottokeskuksiin, joskus jopa kuukausiksi odottamaan pakkopalautusta. Usein turhaan, sillä monia on mahdoton palauttaa.
Sydän syrjällään koko yhteisö odottaa, vuodesta toiseen, milloin ovi yöllä kolahtaa ja poliisi astuu susikoirien kanssa sisään. Kotoutuneita, täällä elämään asettuneita ihmisiä haetaan vuosien oleskelunkin jälkeen töistä ja lapsia koulun penkiltä. Jotkut rahdataan yksityiskoneilla Irakiin ja kohta samalla koneella takaisin, kun pakolla palautettavia ei suostuta vastaanottamaan. Osa pelotellusta ja kiihotetusta kantaväestöstä suhtautuu vihan sekaisin tuntein moisiin rikollisiin. Suomalaisten rasistien määrä mitataan Euroopan suurimmaksi.
Tätä se Suomen ”maahanmuuttopolitiikka” on, parhaimmillaankin sosiaalipornoa, normimallissaan kyykyttämistä, pelottelua ja pelkäämistä. Maastapoisto on tämän päivän virkavallan keskeinen tehtävä, vaikka väki vähenee. Nyt, kun lasten seksuaalisten hyväksikäyttäjien keskuudesta nostettiin esiin “ulkomaalaistaustaisia”, ollaan tuollaiseen normikyykyttämiseen kilvan etsimässä lisäkeinoja. Jopa kansalaisuus halutaan anastaa niiltä ”ulkomaalaistaustaisilta”, jotka ovat syyllistyneet samaan rikokseen, johon vuosittain syyllistyvät tuhannet ”oikeat suomalaiset”. Normiraiskaus on siis parempi, kuin mamuraiskaus. Pakolaisena maahan tullut ei oikein tunnu kelpaavan suomalaisen yhteiskunnan jäseneksi.
#suomionrasistinen
