Comment: Here is a moving letter to the editor published in Helsingin Sanomat by Somali-born Finn, Wali Hashi, who tells about his appreciation and love for his second homeland, Finland. Even if some people are trying to destroy this bond in parliament, there is nothing that can erase memories and love for your home. Hashi’s story is that of many tens of thousands multicultural Finns that live in this country today.
If I had the opportunity to live 50-80 years more and had to look back on this period and the last century, I’d notice that there were two Finlands: one that was predominately white in the twentieth century and a new one that is now culturally diverse. I do not, however, have to live that long to see that day because it will happen no matter how many Perussuomalaiset MPs get elected to parliament.
Hashi agrees and states rightly at the end of the letter:”The Finnish flag is no longer the property of the white (Finns), but to all those that love and respect Finland.”
______________
Herjaaminen ei saanut minua vihaamaan maata, joka on antanut kaiken, mistä olen aina haaveillut: rauhaa, ruokaa, lääkkeitä ja asunnon.
Ruotsissa asuva pikkuveljeni soitti 16. toukokuuta kello 0.20. Ennen kuin hän onnitteli minua jääkiekon maailmanmestaruudesta, hän kysyi, mikä äänessäni on vikana ja onko minulla kenties flunssa. Vastasin, ettei minulla ole flunssaa vaan olin laulanut joka maalin jälkeen “ihanaa, Leijonat, ihanaa”. Se ei kuulostanut kivalta veljeni korviin, sillä hän on henkeen ja vereen Tre Kronor -joukkueen kannattaja.
Samaan aikaan nuori juopunut suomalaismies tuli sanomaan minulle, että minun on ihan turha pitää Suomen paitaa päällä, koska olen somali ja sellaisena aina pysyn.
Puhuin nuoren miehen kanssa siitä, miksi hän on suomalaisempi kun minä. Pitkän keskustelun jälkeen me molemmat huomasimme, että ainoa asia, joka meidän suomalaisuuttamme erottaa, on se, että hän on valkoinen ja syö makkaraa ja juo kaljaa, mitä minä taas en harrasta. Kaikki muut asiat, jotka hän määritteli suomalaisuudeksi, olivat minunkin ajattelumaailmassani. Mies on 21-vuotias, ja minä olen asunut Suomessa 22 vuotta. Se oli hänelle pieni herätys.
Kun sota syttyi Somaliassa, nuorten miesten kohtalona oli sotia joko hallituksen tai kapinallisten joukoissa. Sen välttääkseen vanhemmat halusivat lähettää poikansa turvaan maasta. Enoni lykkäsi käteeni rahaa, passin ja lipun ja sanoi, että mene nyt jonnekin.
Tulin nuorena poikana pakolaisena Suomeen. Muistan, että oli toukokuu ja katsoin ulos Venäjältä Helsinkiin saapuvan junan ikkunasta. Oli kauniin vihreää, ja maa oli siisti. Ensimmäinen reaktioni oli: “Vau, mikä maa!”
Sitten alkoi mustan miehen arki. Sain kuulla usein rasistisia huuteluja. Melkein joka viikonloppu ihmiset tulivat haastamaan riitaa, vaikka yritin välttää sellaisia tilanteita viimeiseen asti. Ensimmäiset oppimani suomenkieliset sanat olivat “neekeri”, “saatana”, “kusipää” ja niin edelleen.
Herjaaminen ei kuitenkaan saanut minua vihaamaan maata, joka on antanut kaiken, mistä olen aina haaveillut: rauhaa, ruokaa, lääkkeitä ja asunnon. Somaliassa olin ollut katulapsi. Aloitin työt kengänkiillottajana yhdeksänvuotiaana. Kun sain rahaa, lähetin yksinhuoltajaäidilleni maissia ja sokeria. Jouduin yhdeksänvuotiaasta asti pitämään huolta siitä, että äitini ja sisarukseni saisivat ruokaa.
Yksi niistä lapsista, joista pidin huolta, on pikkuveljeni Mohamed, jonka kohtalo vei Ruotsiin. Hän on siis Ruotsin kansalainen, ja olemme aina eri mieltä siitä, kumpi maa on parempi, Suomi vai Ruotsi. Kinastelu alkoi vuonna 1995, kun Suomi löi Ruotsin jääkiekon MM-finaalissa. Vuoden 2003 ottelun jälkeen veljeni taas muistutti aina siitä, kuinka Mats Sundin oli tehnyt viimeisellä minuutilla maalin.
Yksi asia, josta olemme veljeni kanssa samaa mieltä, on se, että me molemmat rakastamme ja kunnioitamme maita, jotka ovat ottaneet meidät vastaan.
Se, että yhdestä perheestä voi tulla eri maiden kansalaisia, kertoo tragediasta, joka on kohdannut entistä kotimaatani Somaliaa. Somalialaiset ovat lähteneet ympäri maailmaa, ja uusi sukupolvi on saanut uudet identiteetit, kun he ovat ruotsalaisia, suomalaisia, tanskalaisia, norjalaisia, yhdysvaltalaisia ja niin edelleen. Yhdestä Afrikan yhtenäisimpinä pidetyistä yhteiskunnista on tullut eri kulttuurien jakama joukko ihmisiä. Kansasta tai valtiosta voi tuskin enää puhua.
Suomen valtaväestön kasvu on nykyään kaksi prosenttia ja meidän maahanmuuttajien kahdeksan prosenttia. Tulevaisuudessa ei siis enää ihmetellä, kun värilliset maahanmuuttajat heiluttavat Suomen lippua ja ovat ylpeitä suomalaisuudestaan. Suomen lippu ei ole vain valkoihoisille, vaan niille, jotka rakastavat ja kunnioittavat Suomea.
Wali Hashi, toimittaja
Turku