Nationalististen tahojen kerätessä suosiota Suomessa, kohtaa Suomen poliittinen kenttä yhä useammin skandaaleja perussuomalaisten poliitikkojen toimesta. Yhdessä skandaalissa kannatetaan “eliminointia” ja tuhopolttoja (Turtiainen, 2015) tai levitetään räikeästi väärää tietoa rasistisin tarkoitusperin (Purra, 2020), toisessa vitsaillaan murhattujen tummaihoisten kustannuksella (Turtiainen, 2020) tai väitetään vielä elossa olevien tekevän kouluista eläintarhoja (Halla-Aho, 2007). Puolueen sisältä paljastuu tasaisin väliajoin kytköksiä väkivaltaisiin radikaaleihin (PVL/SVL) ja heitä tukeviin tahoihin (Suomen Sisu, Perussuomalaiset nuoret, RK! ja niin edelleen). Viranomaisten puuttuessa näiden tahojen toimintaan, perustetaan vain uusia yhdistyksiä tilalle. Yleensä tätä kaikkea seuraa pieni nuhtelu ja sulka hattuun puolueen sisällä (Verkkouutiset, 2019), tai korkeintaan muutamassa tapauksessa skandaalin keskipisteen etäännyttäminen emopuolueesta, toki niin että samalla paukutellaan henkseleitä sillä, miten nykyään ei saa sanoa mitään ilman että haukutaan rasistiksi.
Kaikkea tätä pahentaa se, että nykyään näihin skandaaleihin puuttumista katsotaan pahalla. Maltilliset tahot niin oikealla kuin vasemmallakin lakaisevat Suomen häpeäpilkkuna toimivan puolueen maton alle sen nimissä, ettei heille saa antaa lisää huomiota mediassa, kun taas puolue itse kapitalisoi saamaansa kritiikkiä keksimällä uusia “derangement syndrome” -nimityksiä heitä kohtaan osoitettavalle kritiikille. Kriitikot myös saavat osakseen jatkuvaa uhkailua, vähättelyä ja kyseenalaistamista, ja kun läheisten ikkunoita on käyty kerran rikkomassa äänekkään kritiikin jälkeen, on monen aktivistinkin vaikea enää löytää samanlaista ääntä itselleen toistamiseen. Lopputuloksena puolueen nyrkkisäkkeinä toimivat vähemmistöt saavat vuodesta toiseen miettiä, miten sekulaarina sivistyneenä länsimaana markkinoitavassa Suomessa voidaan hyväksyä tällaista radikalismia. Missä menee sivistysvaltion raja?
Raja on kuitenkin vedettävä johonkin, ja minusta se pitää vetää jo viimeistään tähän. Puolueen ajatushautomona toimiva, opetus- ja kulttuuriministeriöltä rahoitusta saava Suomen Perusta julkaisi hiljattain Jukka Hankamäen kirjan “Totuus kiihottaa”, joka on ajatuspajan mukaan “Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian tieto- ja totuuskriisistä.” Teos on käytännössä äärimmäisen radikaali populistinen teos, jossa etnonationalismi ja rotupetturuuden käsitteellä flirttaileminen kohtaa avoimen rotuopin ja eugeniikan puolustamisen. Sivulla 261 siinä lukee muun muassa näin: ”Osa naisista on saattanut haluta kostaa joitakin kaunojaan suomalaiselle yhteiskunnalle pariutumalla ulkomaalaisen kanssa, ja asiaan liittyvä epäreiluus on saanut suomalaismiesten veren kiehumaan. Samalla naiset ovat käyttäneet myös väestöpoliittista valtaa, sillä rajat ylittävillä pariutumisillaan he ovat muokanneet kansamme geeniperintöä tavalla, joka on rikkonut biologisen rodun, etnisesti määriteltävissä olevan kansan, valtio-opillisesti jäsenneltävissä olevan kansakunnan, juridisen kansalaisuuden ja valtiofilosofisesti voimassa olevan kansallisvaltionvälisen ekvivalenssin sekä korrelatiivisen ja luottamuksellisen suhteen.”
Saatamme olla toden totta kriisin keskellä, mutta tämä kriisi ei ole mikään vasemmistopopulistien masinoima kriisi valtamediassa, vaan nationalismin nousun aiheuttama poliittinen kriisi, jossa törkeästä, radikaalista ja ihmisoikeuksien vastaisesta politiikasta on tulossa Suomessa hyväksyttävää ja normaalia. “Meistä tulee uusi normaali”, iloitsi perussuomalaisten Laura Huhtasaari jo vuonna 2018. Onko tämä kriisi toden totta se uusi normaali, jota pitää rakennuspalikkana tulevaisuuden Suomelle? Vai onko puhe rotupettureista ja n******ukoista jo tullut jäädäkseen hyväksyttävänä osana vaalit melkein voittaneen puolueen politiikkaa.