Tunnen ison joukon ihmisiä, jotka täysin pyyteettömästi, omaa vapaa-aikaansa uhraten tekevät töitä paremman Suomen puolesta. Moderoivat FB-ryhmiä, laativat aloitteita ja tiedotteita, kirjoittavat postia kansanedustajille, virastoihin, mediaan. Olen ihaillen seurannut myös sitä, millainen upea organisaatio on syntynyt virallisten toimijoiden rinnalle pitämään huolta turvapaikanhakijoista. Eikä vain kutomaan villasukkia, vaan kotouttamaan, opettamaan kieltä ja tapoja, kuuntelemaan ja seisomaan rinnalla heidän vaikeassa ja ahdistavassa tilanteessaan.
Tämän vuoden alussa luotiin vain muutamien päivien aikana valtava verkosto tukemaan turvapaikanhakijoiden mielenilmausta Helsingissä ja muissa vastaanottokeskuskaupungeissa. Käännökset arabiaksi, darin ja pashtun kielille, englanniksi ja ruotsiksi ja näistä suomeksi syntyivät kuin taiottuina ja samalla tavalla järjestyivät lehdistötiedotteet, poliitikkojen lobbaus, ohjelmalliset tapahtumat, yhteistyö eri tahojen kanssa, terveydenhoito, kokkaus, kerjäys, korjaus, kuljetus ja kalkatus. Ilman rahaa, ilman pomoja, ilman isompia kahnauksia. Aivan hetkessä jo sadat ihmiset olivat työn touhussa – korvauksetta.
Mikä mieletön voima ja into tuollaisissa ihmisissä on, ja mikä hyvyys!
En voi käsittää, miksi valtiovalta Suomessa ei näe näitä ihmisiä voimavarana. Miksi heidän työnsä on muuttunut melkein kuin taisteluksi valtiovaltaa vastaan? Maamme johto voisi käyttää heidän energiaansa yhteiseksi hyödyksi. Heitä pitäisi nostaa esille esimerkkeinä siitä, millaista väkeä tämä synkkä, pohjoinen maa on synnyttänyt ja kertoa kaikesta sitä hyvästä, mitä näiden ihmisten työ tuottaa: rakkautta, välittämistä, itsensä uhraamista toisten eteen. Ja myös tietoa, ymmärrystä, älyä ja tunnetta.
Miksi emme kaikki yhdessä nauti noista positiivisista tunteista ja pyri tekemään Suomen pakolaispolitiikasta sellaista, että se olisi muidenkin kansojen katseen kestävää ja sellaista, josta voisimme olle ylpeitä? Miksi maamme johto on nuivaa ja epäluuloista ja varpaillaan muutaman tuhannen kovasanaisen rasistin vuoksi? Olen varma, että joukossa on kuitenkin enemmistö sellaisia ihmisiä, joille yhtäläisellä ihmisarvolla on merkitystä ja jotka mieluummin näkevät Suomen toivon ja rauhan airueena, kuin äärioikeistolaisuuden ja fasistisen politiikan hyväksyjinä ja esiin marssittajina. Miksi katsomme kaihoten ja ihaillen Kanadaan päin, kun meillä itsellä on pienessä, joustavassa maassa mahdollisuus tehdä kaikki paljon heitäkin paremmin?
Oletteko huomanneet, päättäjät, millaisia rinkejä on syntynyt, kun ihmiset haluavat työllistää edes yhden hyvän tyypin vuorollaan ja järjestää mahdollisimman monelle mahdollisuuden jäädä maahan ja välttää kauhulla odotetun pakkopalautuksen? Oletteko ottaneet oppia siitä, valtiojohto, kuinka vaikeasti työllistyvät työllistetään?
Yhteisöllisyys on avainsana. Vähän tarvitaan myös uutta ajattelua, tai oikeastaan vanhan palauttamista ja vaikkapa sen hyväksymistä, että maahanmuuttaja joutuu alkuun tekemään sellaista työtä, joka ei vastaa hänen koulutustaan. Pitäisi hyväksyä ja ottaa mahdollisuutena sekin ajatus, että meillä on nyt maassa ihmisiä, jotka ovat valmiita ottamaan vastaan työn kuin työn pystyäkseen hankkimaan elannon itselleen ja perheelleen. Eikä tämä tarkoita orjatyötä, armas vasemmisto, joskus täytyy ottaa huomioon sekin, että työ itsessään on se, mitä ihmisen on hyvä päästä tekemään siihen saakka, että kotoutuu ja saa kaikki voimavaransa käyttöön.
Kielitaidon ja yhteiskunnan tuntemuksen myötä pakolaisena maahan tulleella on sitten mahdollisuus kehittää itseään, opiskella tai hankkia mieluisampia töitä. Pienyritysten ja osuuskuntien kautta he pystyisivät lähes heti maahan saavuttuaan tarjoamaan monenlaisia palveluja: siivousta, remonttitöitä, pyykkäystä, kokkausta, leipomista, puutarhanhoitoa, metsänhoitoa, lastenhoitoa, vanhustenhoitoa, seuranpitoa, kuljetusta. Eikä sitä pitäisi pitää mahdottomana ajatuksena myöskään kouluttamattomalle suomalaiselle. Moni työtön voisi sitä paitsi saada toimen samanlaisessa avustavassa työssä, jota nyt tehdään vapaaehtoistyönä: kotouttamisessa, ohjauksessa, sparrauksessa ja tukihenkilönä.
Kaikesta tästä seuraisi se, että tekemättömät työt löytäisivät tekijänsä, pienyrittäjyys löytäisi uusia uria, ihmisten toimeliaisuus lisääntyisi – ja sitä myötä hyvinvointi. Ei pidä ajatella niin, että heti on oltava kultasuonessa kiinni ja päästävä kunnon palkoille, jos aikoo jäädä maahan. Ei pakolainen ole hetkessä siinä tilanteessa, mutta työn ja tuen avulla hän pääsee kiinni elämään ja yhteiskuntaan.
Suomi ei ole saanut vasta kuin pienen tuntuman pakolaisista. Heistäkin ollaan jo lähes kotoutuneita pakkopalauttamassa. Uusia kuitenkin tulee, ja paljon. Toivottavasti heidän kohdallaan jo keksitään jotain muutakin tekemistä, kuin istuttamista vuositolkulla kasarmeissa jännittämässä oleskelulupaa. Sen voisi takuulla järjestää huomattavasti nykyistä nopeammin ja muutenkin alkaa suhtautua positiivisemmin siihen, että uudet kansalaiset ovat hiukan eri näköisiä kuin entiset.
Muuten tässä käy pian niin, että kaikkien 70-vuotiaiden on ryhdyttävä synnytystalkoisiin.