Eräs ystäväni toimii vapaaehtoisena turvapaikanhakijoiden avustajana, on monen pakolaisen sijaisäiti, kaveri, opettaja ja ankkuri tässä maassa. Hän seuraa myös tiiviisti pakkopalautettujen kohtaloita ja vaihtaa kännykällä monet hyvät yöt ja huomenet pelokkaiden nuorten kanssa siellä jossakin.
Yksi asia, mikä häntä Suomen maassa tänään pahasti häiritsee, on kielenkäyttö. Perustaisi hän bloginkin, jossa kertoisi tunteistaan, mutta työnantaja suhtautuu nuivasti rasisminvastaiseen toimintaan. Minäpä näytän teille, mitä ystäväni kirjoitti:
”Älä tänne yritä, tötterötukka, me olemme sentään olleet talvisodassa!
Tötterötukka. Läpsyttelijä. Juhlapaikanhakija. Discorahan hakija. Älypuhelin. Uudet lenkkarit. Kuka niiden satuja uskoo, paitsi kukkahattuhyysärit.
Ai oikeestiko tuonkin tarinan uskot, kyllähän ne keksii vaikka mitä kidutusta, kristinuskoon kääntymistä, vainoa, homoutta, että saisivat jäädä tänne meidän rahoilla loisimaan.
Ja kyllä virkamiehet siellä virastoissaan osaavat tehdä oikeat päätökset. Jos ihmisen lähipiiri on kotimaassa tapettu ja tappouhkaukset ulottuvat Suomeen asti, niin jos ne siellä virastossa sanovat, että älä suotta pelkää, sinne vaan, niin päätös on oikea. Älkää vinkuko, aikuiset miehet. Koska talvisota, jatkosota ja sotaveteraanit.
Siinä keskustelupalstojen kuravettä turvapaikanhakijoista. Ynseydellä, kuuntelematto-muudella ja halveksunnalla ei näytä olevan rajaa. (Tämä oli sentään laimeaa kuravettä, sakeinta en tohdi siteerata.)
Nyt kirjoitan – tämän yhden kerran – sen, mitä minun tekisi mieleni kirjoittaa jokaisen vihakommentin jatkeeksi.
Sinä läpsyttelijöistä ja tötterötukista puhuja, et ole joutunut kertomaan vieraille ihmisille ahdingostasi kotimaassa. Siksi et voi eläytyä. Kuvitellaan sen sijaan jotain arkisempaa. Menet lääkäriin valittamaan kipua oikeassa nilkassa. Lääkäri katsoo vasenta rannettasi ja lupaa hoitaa sen pikaleikkauksella kuntoon. Sinä yrität änkyttää – huonosti kieltäsi ymmärtävän tulkin välityksellä – että ei vasen eikä ranne vaan oikea ja nilkka. Sinua ei kuunnella, koska tilanne vaatii pikaisia toimia. Teitä raajavammaisia kun on nyt niin paljon. Ranteesi operoidaan kiireellä ja huonosti. Ei valitusoikeutta. Kipeän nilkan lisäksi sinulla on nyt toimimaton ranne, ja lopulta käy niin, että sormet on amputoitava. Ei valitusoikeutta, koska virkamies teki ammattitaidolla ja -ylpeydellä oikean päätöksen. Ja koska kiire. Eikä siellä talvisodan kenttäsairaalassakaan niin tarkkaa ollut.
Ja sitten ne nuoret. Useimmissa suomalaisperheissä nuoria autetaan oman elämän alkuun ja vihreälle oksalle. Pohditaan opiskelupaikan valintaa, kustannetaan kalliita valmennuskursseja, jotta nuori pääsee oikikseen tai lääkikseen. Etsitään opiskelija-asuntoa, kalustetaan kämppää. Nuori on aikuistuttuaankin tervetullut äidin makaroni-laatikolle tai parhaassa tapauksessa paahtopaistille. Jotkut äidit ja isät pörräävät nk. helikopterivanhempina opiskelevan nuoren ympärillä. Kaikki verkostot heitetään veteen, että nuori saisi hyvän kesätyö- tai harjoittelupaikan.
Mutta kun kyseessä on orpo 18-vuotias afgaaninuori, jolla ei ole sukua, lähipiiriä, verkostoa, koulutusta eikä kesätyöpaikkaa, hänet on ihan ok heittää hänelle vieraaseen maahan saatesanoin: olet nuori ja terve mies. Koetat nyt vaan väistellä niitä talebaneja siellä. Yritä pärjätä. Tai ihan sama.
No, lämpimikseni tässä kirjoittelin. Erehdyin ainakin siinä kohtaa, että suomalaislapsista ja -nuorista puhuttaisiin somessa erityisen lempeästi. Ei puhuta. Räkänokkia ja mätäpaiseita ne ovat, kertoo uutinen Ylellä. Olisikohan tässä kielenkäytössä nyt kaiken kaikkiaan korjaamisen paikka?”
Vieläkö tuon asian saisi korjattua? Miten aikuiset oppisivat puhumaan normaalein termein myös sellaisista asioista, jotka heitä pelottavat, harmittavat tai ärsyttävät? Herkkäuskoiset ja vähän epävarmat ihmiset ovat menneet rasistipoliitikkojen ansaan ja toistelevat suu vaahdossa heidän keksimiään niljasanoja.
Kuinka kukaan vieras voi tänne kotoutua, jos nuorisokin suorastaan kasvatetaan vihaamaan omia ikätovereitaan? Onko myös empatiakyky kokonaan katoamassa?
Pian ei ehkä kukaan enää voi odottaa saavansa apua aidon hädän hetkellä, jos ihmiset eivät osaaosoittaa myötätuntoa kaiken menettänyttä, maailman ääriin pakoon lähtenyttä nuorukaista kohtaan.