Ystäväni mietiskeli tapaamista nuoren, herkän ihmisen kanssa, jota oltiin pakottamassa palaamaan turvattomaan ja pelottavaan entiseen kotimaahansa. Hänen äitinsä oli saanut oleskeluluvan. Mitä voi sanoa lohduttaakseen tätä ihmistä? Entä hänen äitiänsä, joka joutuu lähettämään lapsensa kuolemanvaaraan ja jää itse turvaan? Kuinka lohduttaa viikko- ja kuukausikaupalla syyttöminä vankilassa istuvia, pakkopalautusta odottavia nuoria? Näin hänen kaverinsa vastailivat:
”Vaikea on mitään neuvoja antaa, itsekin niitä tarvitsisin.Tai sen verran voin sanoa, että olen niissä tilanteissa pysynyt rauhallisena: olen yrittänyt osoittaa nuorelle, että jos hänellä on noin kamala olo ja tilanne, niin kyllä minä kestän kuunnella.”
”Halauksia olen tarjonnut kun muuta ei enää ole ollut.”
”Elämä on niin helvetin epäreilua välillä. Mitä tein että sain onnen syntyä länsimaalaiseksi, valkoihoiseksi. En osaisi kuin halata, silittää kättä ja kuiskata anteeksi.”
”Joskus halaus antaa voimia ja uskoa siitä, että joku välittää, yrittää auttaa ja jaksaa kuunnella. Pienin askelin päivästä toiseen. Voimia ja jaksamista sinulle, tuulta siipiesi alle, lämpöä jaettavaksi muille.”
Pakkopalautettavat ovat hallitukselle numeroita ja prosentteja. Meille tavallisille kansalaisille he ovat hädässä olevia kanssaihmisiä, monille meistä jo ystäviä ja läheisiä.
Kun maahanmuuttoviraston toiminta on nyt mennyt sellaiseksi, että saatuaan moitteita ihmisten epäinhimillistämisestä virasto julkaisee lehdistötiedotteen, jossa hätäiltyä, ihmisarvon ja ihmisten suoranaisen hädän sivuuttavaa turvapaikkakäsittelyä ja tukkimiehen kirjanpitoa Kabuliin lennätettävistä lapsista kutsutaan toiminnan virtaviivaistamiseksi, alkaa epätoivo jo raastaa mieliä. Eikö mitään ole enää tehtävissä, onko inhimillinen oikeusvaltio jo menetetty?
Tuore oikeusministeri nosti ensimmäisessä haastattelussaan suurimpana ongelmana esiin sen, että peräti julkisesti on juljettu keskustella kansalaistottelemattomuudesta. Häkkänen viitannee tapaukseen, jossa jokunen pienten lasten äiti, pappi ja tavallinen työtä tekevä ihminen uskalsi hetken seistä poliisiauton edessä vastustamassa lapsiperheen käännytystä hengenvaaraan. Tämä ministeri kuuluu siihen samaan hallitukseen, joka elää onnellisessa liitossa rasistipuolueen kanssa, on jo vuosia sallinut väkivaltaisten rasistijengien virkapukuiset pelottelupartiot kaduilla ja vastaanottokeskusten pihoilla ja joka ei ole kyennyt lakkauttamaan rikollista natsijärjestöä, vaikka sen tilillä on lukuisia pahoinpitelyjä ja jopa yksi kuolema. Hävettää uuden ministerin ja koko hallituksen puolesta!
Vihapuhe ja rasismi ovat meillä levinneet niin voimakkaasti, että Suomi sai YK:lta moitteet puuttumattomuudesta. Puutupa siihen, kun Suomen valtuuskuntaa seurantatilaisuudessa johtaa rasistihallituksen rasistiministeri.
Jotta viimeinenkin toivo menisi, tasavaltamme presidentti, uudestaan samaa pestiä hamuava kannatusäänten keräilijä, kehtasi Kirkkopäivillä moittia pappeja siitä, että he haluavat auttaa hädänalaisia, jotkut jopa majoittaa heitä omassa kodissaan. Presidenttimme tietää vallan mainiosti, että meillä on paperittomien pakolaisten joukko, joka on ajettu talven selkään kadulle eikä heitä voida palauttaa mihinkään maahan. Sellaisia ihmisiä ei sitten saisi auttaa kovin pitkään, ettei Suomi tuntuisi liian helpolta paikalta elää. Alkaa presidentillinen retoriikka mennä jo käsittämättömäksi. Vaikka ihmisellä itsellään olisi “pahat mielessä”, voisi sentään kuvitella, että hän valtion päämiehen virassa toimiessaan sallisi muiden ihmisten ja etenkin seurakuntien tehdä hyvää.
Mitä meillä on tässä maassa jäljellä, jos kaikki hyvät ihmiset luopuvat viimeisestäkin toivosta? Kuvitteleeko Suomen hallitus todellakin, että tässä maassa voi elää, jos ihmisten ja heidän läheistensä ihmisarvolla ja edes hengellä ei ole enää mitään sijaa hallituksen kylmien laskelmien joukossa? Itselleen ja omaisuudelleen heillä tietysti on taivaspaikka paratiisisaarelle varattuna.
Ennen ihminen uhrasi jumalalleen lampaan tai vuohen. Nyt näyttäisivät ihmisuhrit olevan käytössä.
Eikö kansan ja kirkonkaan vetoomuksilla ole mitään merkitystä?
Haluamme, että ihmisiä Suomessa, oikeusvaltiossa, kohdellaan ihmisinä, ei viivoina viraston fläppitaululla. Haluamme, että yhteiskunnan sivulliset, lapset, sairaat, työttömät, vanhukset ja pakolaiset, se “heikompi aines”, johon meistä jokainen jossain elämänsä vaiheessa kuuluu, saa arvokkaan ja oikeamielisen kohtelun, heidän asioihinsa paneudutaan ja ne hoidetaan hätäilemättä ja niin hyvin, kuin laki sallii – ei missään tapauksessa sellaisella tasolla, mihin ihmisen paha tahto venyy.
Laillistettu julmuus ei milloinkaan ole hyvän hallinnon merkki, eikä siitä seuraa mitään hyvää, ei henkistä eikä taloudellista. Siitä seuraa luimisteleva kansa, joka ei enää saa itsestään mitään irti. Pelko ja kauna toimivat hengennostattajina ainoastaan alamaailman joukoille.
Miten lohdutamme ihmisiä, jotka hyvästelevät ystävänsä Kabulin lennolle, eivätkä itsekään enää löydä lähtevälle mitään lohdun sanoja? Toivoakaan kun ei oikein enää ole.