Suomen Kristillisdemokraattinen puolue, kirjoitan teille avoimen kirjeen tunteistani, joita puheenjohtajanne Sari Essayahin kirjoitus Maaseudun Tulevaisuudessa 18.01.2019 minussa herätti. (Seksuaalirikosten taustalla on ”kulttuurin ja uskonnon värittämä vääristynyt naiskuva, jossa naisen ’kunnia’ on isänsä, veljensä tai puolisonsa kontrollin alla.)
Olen itse tullut Suomeen Somaliasta perheenyhdistämisen kautta vuonna 1994. Olen perheemme ainoa tyttölapsi; iltatähti, kauan kaivattu ja syvästi rakastettu. Perheeseeni kuuluu lisäksi neljä huomattavasti vanhempaa isoveljeä. Äitimme menehtyi sodassa ollessani taaperoikäinen. Hän oli matkalla meidän lasten luokse, kun luodit bussissa tappoivat hänet. Miksi? Hän sattui kuulumaan väärään klaaniin.
Isäni, nykykeskusteluissa usein demonisoitu turvapaikkaa hakeva mies, joutui tekemään elämänsä vaikeimman ratkaisun — ratkaisun, jota kukaan tätä lukeva ei toivottavasti joudu ikinä tekemään. Hänen piti päättää paetako ja luottaa, että perhe voi myöhemmin tulla perässä vai jäädäkö, ja kuolla kaikki yhdessä? Isäni lähti ja päätyi Suomeen turvapaikanhakijaksi.
Entäs me lapset? Muistatko ne minua reilusti vanhemmat veljet? He — itsekin lapset vasta — pitivät minut hengissä ja turvassa useamman vuoden sodan runtelemassa maassa. He kannattelivat minua fyysisesti ja henkisesti läpi sisällissodan, pakolaisleirin, ylitse äidin traumaattisen kuoleman. He suojelivat minua kehoillaan suuremmilta fyysisiltä vammoilta niin hyvin kuin kykenivät (vaikka edelleen kannan arpia kehossani näiltä ajoilta). He kannattelivat henkensä uhalla minua, perheen iltatähteä. Heidän vammojaan ja psyykkisiä traumojaan en pysty edes kuvittelemaan, saati sitten avaamaan tähän. Eikä heitä kuultaisikaan, vaikka he pystyisivät niistä kertomaan, ovathan he pelottavia turvapaikan saaneita miehiä. Puheenjohtajanne kirjoituksessaan vahvasti syyllistämiä, mutta onneksi nykyään Suomalaisen yhteiskunnan tärkeitä jäseniä.
Heistä yksi katosi sodan myllerryksessä, löysimme hänet muutaman vuoden jälkeen.
Ensikohtaamisemme suomalaisella leikkipihalla päättyi armottomaan itkuuni. Itkin, että haluan oikean veljeni takaisin. Sota oli muuttanut hänen ulkonäkönsä minulle tuntemattomaksi, tämän samaisen rakkaan veljeni, joka oli suojellut minua monelta hirveydeltä. Hän oli tuolloin 13- vuotta vanha ja minä vasta 6.
Isäni jätti meidät sukulaisten luokse, turvallisimpaan tietämäänsä kotiin ja uskalsi luottaa siihen, että hän saa ansaitsemaansa suojelua ja sen myötä me seuraamme häntä pian kokonaisena perheenä. Aikaa meni kuitenkin vuosia, neljä tai viisi, turvallisuudesta ei ikävä kyllä ollut tietoakaan. Sota saa huonoimmat puolet esiin suvussakin, tästä meillä veljieni kanssa on kokemusta. Kokonaisena perheenä emme koskaan päässeet suojaan.
Lopulta minua, iltatähteä, ovat suojelleet perheeni miehet. Ilman isääni ja veljiäni en olisi elossa. Joten Sari, en anna sinun demonisoida heitä. Sari, jos olisit kokenut sen, minkä minä, et puhuisi isästäni ja veljistäni näillä sanoin. Jos tietäisit, millaisessa kiitollisuudenvelassa olen näille mielestäsi ”resursseja väärinkäyttäville miehille”, et varmasti kehtaisi lausua sanojasi.
Minun arvoni ovat elämäni miehet mitanneet rakkaudessa ja teoissa. Yksi näistä rakkaudenteoista oli se, että isäni lähti turvapaikanhakijaksi Suomeen. Sanoistasi huolimatta toivon, ettet koskaan joudu kokemaan sitä, minkä minä veljineni olen kokenut. Samalla toivon, että saat jostain lahjaksi inhimillisyyttä, sydäntä ja solidaarisuutta, ja osaat osoittaa näitä myös miehille sekä niille, joiden uskonto ja kulttuurinen tausta on sinulle vieras. Tarve kansainväliselle suojelulle ei liity sukupuoleen, uskontoon tai etniseen taustaan. Se liittyy vainoon, hengenvaaraan, väkivallan ja vakavien oikeudenloukkausten uhkaan. Niiltä meidän pitää edelleen suojella ihan kaikkia sukupuoleen ja kansallisuuteen katsomatta.
Yasmin Yusuf
Fem-R hallituksen yhdenvertaisuusvastaava
Alkuperäisen blogikirjoituksen voi lukea tästä.
Tämä blogikirjoitus julkaistiin Migrant Talesissä luvalla.