Koko Hubara: Sanaton

Koko Hubara

Clementa Pinckney, Tywanza Sanders, Cynthia Hurd, Sharonda Coleman-Singleton, Myra Thompson, Ethel Lance, Daniel Simmons, DePayne Middleton-Doctor ja Susie Jackson. NAACP. Suomen rodullistetut ihmiset ja väkivaltaa kokeneet naiset.

Vain viime viikolla. Vain ne, jotka tulivat tietoomme.

Olen sanaton. En kestä olla kotona. Pyöräilen merenrantaan. Kerron lapselle, että ei saa mennä liian lähelle vettä, ettei tipu ja huku. Hän kysyy, sekoittaen kaksi h-kirjaimella alkavaa sanaa:

”Äiti pidätkö sä musta hyvää huolta, etten häviä?”

”Pidän, lupaan sen.”

”Mennään kotiin, en pidä tästä.”

Ostan kioskilta mansikkajääteöä ja vesipullon. Törmään tuttuihin, hymyilen. Kassissa savetteja ja Erica Jongin Fear of Flying, aina sivulla yhdeksän.

Menen lapsen kanssa leikkipuistoon. Jussi Halla-aho kiikuttaa lastaan vieressäni, ei kiinnitä minuun mitään huomiota. Lapsemme istuvat vastakkain vauvakeinuissa, hymyilevät ja nostelevat sääriään ja laskevat pohkeitaan samaan tahtiin, opettelevat ottamaan itse vauhtia.

Kun olen sanaton, mutta en voi poistua kotoa, luen. Luen, luen, luen. Jotain muuta kuin uutisia. Hampaattomia, kontekstivapaita uutisia, jotka eivät informoi vaikka ne repisi tavuittain ja kirjaimittain kappaleiksi.

Menen sivuihin, en pelkästään paetakseni tätä todellisuutta, joka ylittää kaikki mielikuvitukseni kentät, vaan myös ymmärtääkseni. Menen sivuihin, koska en osaa olla muulla tavoin vihainen ja väsynyt.

Fiktio antaa enemmän vastauksia kuin mikään valkoinen suomalaismedia, jolla on aina mahdollisuus ottaa kyynärän verran etäisyyttä ihan kaikesta. Suomi on niin vitun sitoutumaton, niin vitun riippumaton, niin vitun oikeudenmukainen ja tasa-arvoinen.

Ei ole, vaan välinpitämätön. Koska ei ole kyse tarpeeksi isoista asioista, tarpeeksi arvokkaista ihmishengistä.

Tässäpä ajatus: objektiivisen tiedon ei tarvitsisi olla pelokasta, lipevää. Se voisi olla myös objektiivista.

Siksi luen Toni Morrisonin viimeisimmän, joka on nimeltään God Help the Child.

Luen, luen, luen ja mietin mitä luen, puhun mistä luen, uneksin lukemaani. Taas tämä sama tarina, joka häpeäkseni lohduttaa. Yksittäiseen kauhutarinaan, lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön, sidottu tarina, jonka tarkoitus on kai heijastella juuri sitä, mitä tässä maailmassa tehdään kaikkein heikoimmassa asemassa oleville ihmisille, ruskeille, mustille tytöille.

Tarina Bridesta, joka on niin musta iholtaan, että hänen äitinsä ei voi sietää häntä. Bridesta, joka tekee hirvittävän teon vain, jotta äiti halaisi häntä edes kerran. Bridesta, joka pukeutuu vain valkoisiin kuin morsiusneito, viattomista viattomin. Bridesta, jonka häpykavat ja rinnat katoavat.

Miten tämä maailma on tällainen? Milloin meille aletaan opettaa ihan oikeasti, että miten tämä maailma on tällainen? Että rasismi ei ole pelkästään kännisten huutelua sporassa. Ei hönöjä ennakkoluuloja. Ei lapsellista vieraanpelkoa. Jos tämä ”kaikki erilaisia, kaikki samanarvoisia” -diibadaaba ei kohta ala loppua, minä räjähdän. Miten olisi ”kaikki samanlaisia, tosi monet eriarvoisia – mutta miksi”?

Luen, luen, luen, koska oksettaa. Oksettaa nämä kaikki sanat, lauseet, valheet, jotka muka ovat empaattisia, mutta joiden tarkoitus on vain pitää ihmiset aloillaan portaikossa, joka johtaa hätäuloskäynnille.

Luen mieluummin jotain hirveää, mutta totta, joka ei aliarvioi älykkyyttäni. Morrisonin viimeisimmän kyytipojaksi käy hänen esikoisensa The Bluest Eye, taas kerran. Sama tarina.

Lapsi, hyväksikäyttö, uusi lapsi. Rikkinäinen sukupolvien ketju. Aikuiset ovat puolustuskyvyttömämpiä kuin lapsensa, ainakin niin kauan kun näistä tulee aikuisia, tai ainakin vanhempia.

Pecola-protagonisti toivoo sinisiä silmiä. Ihan kuin se auttaisi enää tässä vaiheessa. Oikein naurattaa kun muistan, miten tapasin rukoilla pienenä. Joka helvetin ilta.

rakasjeesussiunaameitäannameilleenkeleitäsiivilläsimeitäpeitäälämeitäkoskaanheitäaamenkiitostästäpäivästäsiunaaäitiäabaasiskoamummiapappaajakunmäheräänannamunsilmienollasinisetkiiitooos.

Jos hartain, turhin toiveeni olisi käynyt toteen ja meistä olisi tullut valkoisia, olisi valkoinen ylivalta voinut vihdoin näivettyä kasaan, koska sillä ei olisi ollut enää uhreja kellä ratsastaa, kenestä uhriutua. Pieniä lapsia, joiden äitejä tappaa. Naisia, joita tappaa. Miehiä, joita syyttää ja tappaa. Ruskeita, mustia, näkymättömiä syntipukkeja. Valkoinen ylivalta tarvitsee jokaista meistä, jotta se voi ylipäätään elää.

Sekö on meidän tehtävämme? Onko maailmassa mitään paradoksaalisempaa?

On, varmasti, mutta ei nyt tule mitään mieleen. On liian kova työ pitää itsensä kasassa. Mennä töihin. Ostaa ruokaa. Laittaa ruokaa. Pestä tukka, odotella että se kuivuu seuraavan neljänkymmenenkahdeksan tunnin aikana, jolloin se pitää pestä taas uudelleen. Leikkiä muumilaivalla ja piirtää katuliiduilla.

Sitä niin toivoisi – jos me kerran olemme tämän maailman ikuisia seksilapsia, pieni tytönrääsyjä, pojanrääsyjä, rääsyjä – että edes yhdessä viidessä miljoonassa, ja kuinka moni nyt onkaan toimittaja tai joku muu puhekyvyllä varustettu, sikiäisi edes himpun verran oikeudentajua, kihisisi edes vähän kiukkua ja löytyisi edes vähän sanoja nousta vastarintaan, kirjoittaa edes yksi juttu siitä, että miten tämän asian laita oikeasti on. Mistä tämä johtuu, mikä on jutun juoni.

Ja niin kauan kun näin ei ole, eikä näin siis ole, minä luen kaunokirjallisuutta avoimin sydämin, journalismia varauksella, käyn viisaimmat keskusteluni alle kouluikäisten kanssa ja leikin Helsingin auringon alla ilman aurinkorasvaa.

Ja olen sanaton.